Antti Hurskaisen toinen romaani Kuihtuminen on päällystetty nahkakansin. Aleksi Salokanteleen suunnittelemassa kannessa kuvattu iho on alkanut kuihtua, sen maksaläiskäiset rypyt voi lähes tuntea. Viis siitä, että rypyt ovat aina paljon pehmeämpiä kuin miltä näyttävät: tässä kirjassa on hyvin vähän pehmeää.
Kuihtumisen päähenkilö on noin 40-vuotias miespuolinen kirjailija. Hän tapaa junassa vanhan miehen, jonka ottaa mukaansa, ja lopulta he päätyvät kirjailijan asunnolle ja sen pakastealtaaseen. Tällaisen juonen raameissa limittyvät sekä päähenkilön vihaiset jupinamonologit, jotka kohdistuvat niin suomalaisiin kirjailijoihin kuin yksimielisesti ajattelevaan somekansaankin, että tarina perheestä, jossa korkeakirjallisuus hylätään ilmaston puolesta suppailun vuoksi. Ennen kaikkea juoni antaa mahdollisuudet pohtia vihaa, kuolemaa, halua ja pessimismiä sekä kirjallisuutta, jossa kaikki limittyvät.
Uusi teos on Hurskaisen edellistä romaania 22 – Kertomus syömisestä selvästi romaanimaisempi. Kuihtumisessa juoni ja hahmot rakentuvat selkeämmin osaksi romaanin omaa maailmaa. Esseemäisyyttä on vähemmän, kirjallisen absurdiin luisuvaa fiktiota enemmän. Kriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa arvostelussaan, että teoksen kertojaa kiehtovat vanhuus ja maatuminen: “hän näkee itseään iäkkäämmät ihmiset morbideina, kadotettuina olentoina, ja samaan aikaan rakastaa elämän herpaantumisen merkkejä. Hän ei totisesti tee elettäkään elämän eteen ja tuntee silti jäätävää kauhua kuoleman edessä.”
Kertojan kuolemaa ihannoivassa ja pelkäävässä, somelampaisiin kohdistuvassa mulkoilussa korostuu aikalaissatiirin lisäksi kirjallisuuden puolustaminen (ja vihaaminen) taiteellisena instituutiona. Arvostin teosta lukiessani Hurskaisen tapaa käsitellä molempia, vaikka käytänkin itse kirjoittajana hyvin erilaisia välineitä molempiin. Kuihtuminen on antoisa romaani, samalla, kun suuntaa katseensa sinne, minkä näkemistä moni välttää. Loppu tarjoaa omanlaisensa katarsiksen – riippunee lukijasta, kuinka puhdistavalta se tuntuu.
Podcastissa keskustelemme Antin kanssa Kuihtumisesta ja sen synnystä. Puhumme siitä, miksi viha on romaanissa niin keskeistä sekä kulttuuripessimismistä, joka teoksesta hehkuu. Toivoa saattaa olla, mutta löytyykö sitä mistään?
