Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?
01
helmikuu 2020

Samuli Knuuti

Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Ihmiset rakastavat parhaiden asioiden listauksia – ja näin internetaikana ihmiset rakastavat parhaiden aikojen listauksia vielä enemmän. Vuoden lopussa tiedotusvälineet kiipeilevät toistensa ylitse julkistaakseen omat valintansa vuoden parhaiksi levyiksi, kirjoiksi, elokuviksi ja peleiksi ainakin salaa siinä toivossa, että lukijat kodeissaan uskoisivat näitä listauksia ja perehtyisivät suositeltuihin teoksiin.

Parhaat kirjat ikinä

Mutta maailman parhaat kirjat kautta aikojen – se on jo aika paha listaus. Onhan kirjallisuuden historia johdettavissa peräti 2200-luvulle eKr (tai eaa, ”ennen ajanlaskun alkua” sekulaarisesti ilmaistuna) Enheduanna-nimiseen sumerilaiseen papittareen, jota pidetään ensimmäisenä nimeltä tunnettuna kirjailijana ja runoilijana. Jos hän on Instagramissa, ainakaan omalla nimellään häntä ei sieltä löydä.

Enheduannan ja nykypäivän väliin mahtuu yli 4 200 vuotta romaaneja, runoutta, näytelmiä; lukemattomia eri genrejä säeromaanista young adult -kirjallisuuteen, ritariromaanista chick litiin, faabelista satiiriin.

Gutenbergin raamattu, New York Public Library. © Wikimedia Commons.

Homeros

Jos ihan tosissaan lähtee listaamaan kaikkien aikojen parhaita kirjoja, on vaikea olla aloittamatta Homeroksesta. Todennäköisesti 700-luvulla eKr eläneen Homeroksen, jonka historia tuntee sokeana kiertelevänä runonkertojana, Ilias kuvaa Troijan sotaa ja lienee nykylukijalle nimipaljoudessaan varsin hapokasta sulateltavaa, koska se edellyttää perehtyjältään jo valmiiksi historiallisen aikakauden tuntemusta.

Sitä myöhemmin ilmestynyt Odysseia sen sijaan on vetävämpää luettavaa, koska se kertoo yksittäisen henkilön harharetkistä matkallaan kotiin Troijan sodasta.

Kuten amerikkalaiset käsikirjoitusoppaat vaativat, tarinan päähenkilö tarvitsee tavoitteen ja päämäärän, ja Odysseuksen päämäärä on päästä kotiin Ithakaan puolisonsa Penelopen luokse, uhmaten matkalla väijyviä kyklooppeja, seireenejä ja merihirviöitä. Matka on aina toimiva juonikuvio, ja siksi Odysseiaa onkin vuosisatojen varrella kerrottu uudelleen ja uudelleen.

”Ajanlaskun alun ensimmäinen vuosituhat oli varsin köyhää aikaa lentokenttäromaanien lukijoille.”

1900-luvulla tarinan ovat nykymaailmaan mukailleet ainakin Nikos Kazantsakis ja James Joyce, jonka Ulysses (1921) (suomeksi joko Ulysses Leevi Lehdon kääntämänä tai Odysseus Pentti Saarikosken suomentamana) kuuluu hyvin monen mielestä maailman parhaisiin kirjoihin sekin.

Don Quijote ja Lolita 

Ajanlaskun alun ensimmäinen vuosituhat oli varsin köyhää aikaa lentokenttäromaanien lukijoille, mutta nykypäivään asti ei tarvitse edetä löytääkseen vetävää luettavaa.

Miguel de Cervantesin vuonna 1615 julkaistu Don Quijote on kiistatta yksi kaikkien aikojen ylistetyimpiä romaaneja, joka kestää lukemista ja jallittaa lukijaa vielä tänäkin päivänä. Ritariromaaneja parodioivassa teoksessa vähämielinen nimihenkilö lähtee uskollisen aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa palauttamaan moderniksi mieltämäänsä maailmaan ritarillisia hyveitä ja urheutta, mikä ei tietenkään pääty hyvin.

Don Quijotea on vuosisatojen saatossa ylistetty niin paljon, että Vladimir Nabokovin 1950-luvulla sitä vastaan esittämää kritiikkiä on pidetty suorastaan pyhäinhäväistyksenä: venäläinen emigranttikirjailija syytti romaania hajanaiseksi, episodimaiseksi ja suorastaan sydämettömäksi teokseksi, jossa nimihenkilön jalous on kestänyt aikaa kirjailijan tökeröä julmuutta paremmin. Nabokovin mielipide olisi helpompi sivuuttaa, jos hän itse ei olisi vastuussa myös yhdestä kaikkien aikojen kiistellyimpiin kuuluvasta klassikosta Lolitasta (1955), jossa keski-ikäinen kirjallisuuden professori rakastuu sekä 12-vuotiaaseen tyttöön että Yhdysvaltojen julkeaan vulgäärisuuteen. Niin monen kielletyn romaanin lailla yritykset estää sen julkaisu vain lisäsivät ensin sen pahamaineisuutta ja myöhemmin kuolemattomuutta.

© Flickr Commons. Ulysses / ”Poppet with a camera”, Don Quijote / ”Ivan Erre Jota”, Lolita / ”Daniel Yanes Arroyo”.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Alunperin vuodelta 1866.

Romaanin kulta-ajan alku

Varsinainen romaanin kulta-aika alkoi kuitenkin 1800-luvulla, jonka kuluessa Venäjällä ilmestyi kymmeniä tuhansia sivuja yhä rakastettua proosaa.

Fjodor Dostojevskin suurissa romaaneissa aina Rikoksesta ja rangaistuksesta (1866) Karamazovin veljeksiin (1880) luodataan ihmismielen pimeimpiä puolia, yhtä lailla kykyä murhaan kuin myös uskoon ja hyvyyteen.

Usein syyttäkin synkkämielisenä ja raskaana kirjailijana pidetyn Dostojevskin vastavoimana 1800-luvun venäläisessä kirjallisuudessa oli Nikolai Gogol, jonka novellit, näytelmät ja romaani Kuolleet sielut (1842) nähtiin piruilevana satiirina yhtä aikaa takapajuisen ja jo tuolloin kovin byrokraattisen suurmaan tavoista – vaikka Gogol itse näki suhtautumisensa Venäjään ja sen kansaan lähinnä sentimentaalisena.

Anton Tšehovin näytelmien ja novellien ehkäpä suurin saavutus oli kuvata onnellisuutta ja idylliä vakuuttavasti ja kirjallisesti kiinnostavasti.

Venäläisen kirjallisuuden todellisena jättinä nähdään usein Leo Tolstoi, jonka Anna Kareninaa (1878) amerikkalainen elokuvateollisuus yhä yrittää silloin tällöin muuttaa leffaksi kuin yrittäisi vangita salamaa pulloon. Kertoessaan nuoren rakastajan matkaan lähtevästä aviovaimosta Tolstoi tulee kuvanneeksi rakkautta, kipua ja perhettä venäläisessä yhteiskunnassa tavalla, joka nähtiin aikanaan hyvin edistymismielisenä, ja siksi se onkin kestänyt aikaa.

Ajan ulkokultaisia tapoja vastaan käyttäytyvästä naisesta kertoi myös Gustave Flaubertin kuuluisin romaani Rouva Bovary (1857), jossa romanttisen kirjallisuuden pauloihin joutunut kotirouva ajautuu pettämään miestään seikkailijan kanssa. Flaubertin romaanin nimihenkilö on siis eräänlainen rakkauden Don Quijote, joka joutuu karvaasti pettymään, mutta satiirisen ulottuvuuden lisäksi teos kuvaa tarkasti ja lämpimästi ranskalaista maaseutua.

Jos kuuluisat ranskalaiset ja venäläiset romaanit kertoivat usein naisista, Englannissa myös naiset kirjoittivat romaaneja.

Jane Austenin kuusi romaania, kuten Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) ja Emma (1815), olivat tapakomediaa englantilaisesta yhteiskunnasta, ja esillä olivat aateliston sijasta useimmiten tavalliset ihmiset kaikkine oikkuineen. Eipä ihme, että Austenin nokkelia ja ajattomia tarinoita on myöhempinä aikoina kerrottu uusiksi esimerkiksi yhdysvaltalaisissa teiniyhteisöissä.

Vuosisadalla vaikuttivat myös Brontën sisarukset Emily ja Charlotte, joiden teokset Humiseva harju (1847) ja Kotiopettajattaren romaani (1847) kuvasivat intohimoista rakkautta hillittyä sääty-yhteiskuntaa vasten.

”1900-luvulla uusia lajityyppejä purskahtelee esiin kaikkialta.”

Tolkienin Lord of the Rings -kirjaa on myyty yli 150 miljoonaa kappaletta.

1900-luvun runsaudensarvi

1900-luvulle saavuttaessa maailman parhaiden kirjojen arvottaminen suorastaan räjähtää käsiin, kun uusia lajityyppejä purskahtelee esiin kaikkialta.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954—55) ammensi yhtä lailla muinaisenglantilaisesta Beowulf-eepoksesta kuin suomalaisesta Kalevalasta – maailman tärkeimpiin kuuluvia nekin! – ja loi kokonaisen fantasiamaailman, joka on lumonnut lasten lisäksi aikuisiakin suorastaan hälyttävässä määrin. Varsin mustavalkoisten hyvän ja pahan taistelussa on helppo vetää merkityksiä vaikka natsismiin, ilmastokatastrofiin ja rotusortoon, mutta tärkeintä on tietenkin se, että moisten voimien mittelö on kiehtovaa aina myös itsessään.

Tämä näkyy myös J.K. Rowlingin seitsenosaisessa Harry Potter -romaanisarjassa (1997—2007), joka on tehnyt kokonaisesta sukupolvesta lukijoita aikana, jolloin se on ollut digitaalisen viihteen bittisaasteen takia yhä vain vaikeampaa.

Salapoliisiromaanin synnytti Arthur Conan Doyle Sherlock Holmes -tarinoillaan, joista kuuluisin on Baskervillen koira (1902), mistä alkoi pian todellinen sarjatuotanto, kun englantilainen Agatha Christie ja amerikkalaiset pulp-kirjailijat pääsivät käsiksi lajityyppiin.

Liki psykopaattisen tuotteliaan Christien tuotannon huippuna pidetään usein romaania Eikä yksikään pelastunut (1939), mutta siinä missä hänen romaaneissaan etusijalla ovat tippaleipämäiset juonet, yhdysvaltalaisen Raymond Chandlerin kovaksikeitetyissä dekkareissa, kuten Näkemiin, kaunokaiseni (1940) tai Pitkät jäähyväiset (1954), huomio kiintyi pisteliääseen ja oivaltavaan kieleen.

Tieteiskirjallisuuden (tai scifin tai spekulatiivisen fiktion) erämaita samosi ensimmäisenä Jules Verne 1800-luvun teoksillaan, joissa usein melkein nostradamusmaisesti ennustettiin tulevan vuosisadan teknisiä innovaatioita.

Myöhempinä aikoina lajityyppi osoittautui oivaksi Troijan hevoseksi yhteiskunnalliselle kritiikille, kuten dystopiset romaanit George Orwellin 1984 (1949) ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) osoittivat – niiden kuvaama maailma oli pelottavassa mahdollisuudessaan niin tosi, että molempien romaanien nimistä on muodostunut arkikieleen käsitteitä.

Stanislaw Lem ja Arkadi & Boris Strugatski osoittivat tieteiskirjallisuuden olevan oiva laji kirjoittaa salakavalan kriittisiä teoksia diktatuurisissa yhteiskunnissa.

Lastenkirjallisuus valloittaa uhrinsa, kun nämä ovat vastaanottavaisimmillaan, joten siksi suuret lastenkirjat ovat monessa mielessä kaikista kirjoista tärkeimpiä.

Tällaisiin kuuluvat ainakin Tove Janssonin Muumi-kirjat, joista jokainen lukija voi löytää omaan ikäänsä ja kansallisuuteensa liittyviä tasoja. Tai sitten J.M. Barrien Peter Pan (1911) tai A.A. Milnen Nalle Puh (1926), joiden hahmoista on tullut kokonaisen mielikuvituksen maailmankaikkeuden kansallisia suuruuksia.

© Flickr Commons. And Then There Were None / ”Prettybooks”, The Hound Of The Baskervilles / ”Sara Zizza”, Harry Potter – The Half Blood Prince / ”Lordcolus”, Farewell My lovely / ”Rauter25”.

Thomas Mannista David Foster Wallaceen

Toki kaunokirjallisesti vankan taideromaaninkin saralla tapahtui vaikka mitä.

Thomas Mannin suuret romaanit Buddenbrookit (1901), Taikavuori (1924) ja Tohtori Faustus (1947) täplittävät vuosisadan ensimmäistä puoliskoa ja kuvaavat aikaansa kukin omalla tavallaan mutta kuitenkin pitkän saksalaisen kirjallisen perinteen mukaisesti.

Mihail Bulgakovin pirullinen satiiri Saatana saapuu Moskovaan (1966) on 26 vuotta kirjailijansa kuoleman jälkeen ilmestynyt osoitus siitä, että vaikka totalitarismi pystyy vaientamaan kirjailijan, suuria teoksia se ei pysty iäksi tuhoamaan.

Yhdysvalloissa aikakauden suuria prosaisteja olivat Ernest Hemingway, jonka lyhyiden mutta iskuntarkkojen virkkeiden taito näkyi parhaiten novelleissa, F. Scott Fitzgerald, jonka Kultahattua (1924) pidetään kotimaassaan muodoltaan täydellisenä romaanina, ja William Faulkner, jonka syvää etelää kuvaavissa teoksissa kieli leiskui yli totuttujen äyräidensä.

Gabriel García Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967) teki tutuksi maagista realismia, jossa yliluonnolliset tapahtumat eivät ravisuta kerrotun maailman arkea vaan pikemminkin kuvastavat sitä. Romaanin rajoja venytti – eikä pelkästään sivumäärän osalta – David Foster Wallacen Infinite Jest (1996), joka luotaa ihmiskunnan taipuvuutta riippuvuuteen liki 1 100 sivun verran alaviitteineen; tyylilajina on hysteerinen realismi, jonka avulla Wallace pikkutarkasti kuvaa pakkomielteisen ihmisen ajatusprosesseja. Suomeksi Wallacen romaani ilmestyy todennäköisesti syksyllä 2020.

Minun kansani, minun rakkaani

Koska kirjallisuuden historia on valkoisten miesten kirjoittamaa ja läntinen maailma historiallisesti valkoisten miesten hallitsemaa, ovat kanonisoidut teosluettelot usein olleet paljolti valkoisten miesten kokoontumisajoja.

1900-luvulla pato alkoi kuitenkin murtua, kun rodullistetut kirjailijat alkoivat saada hekin ansaitsemaansa huomiota.

Toni Morrison on voittanut Nobelin ja Pulitzerin, ja hänen lukuisista teoksistaan kuuluisimpana pidetään romaania Minun kansani, minun rakkaani (1987), joka sijoittuu Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen maailmaan 1860-luvulle. Harlan Ellisonin Näkymätön mies (1953) puolestaan kuvaa mustan miehen kohtaamia monenlaisia vaikeuksia sodanjälkeisessä Amerikassa.

Muiden maanosien kirjallisuutta tämäkin artikkeli vain raapaisee, koska läntinen kirjallisuushistoriakin on niitä vain raapaissut, ja voimme vain toivoa patojen avautuvan tulevaisuuden maailmassa, jossa myös kirjallisuuden on mahdollista levitä digitaalisesti kuin virus lentokentän kansainvälisellä alueella.

Suomalaisten suosikit

Kaikkien aikojen parhaita kirjoja miettiessä ei pidä unohtaa paikallisuutta. 5,5 miljoonaa suomalaista on vain pisara ihmiskunnan valtameressä, mutta lukijalle usein tärkeimmiksi kirjoiksi muodostuvat juuri ne, jotka kertovat hänen omasta maailmastaan sekä maantieteellisesti että henkisesti.

Niinpä jos joku väittää vaikka Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen (1870) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kuuluvan maailman parhaisiin romaaneihin, paha hänelle on sanoa vastaan. Ainakin ne kuvaavat suomalaista miestä menneessä arjessa ja äärimmäisissä poikkeusolosuhteissa niin tarkasti, että kirjojen replikointi on vuotanut todellisuuteen myöhempinä vuosikymmeninä niin tarkasti, että kirjoista on tullut jälkijättöisesti suorastaan dokumentaarisia teoksia.

Kuluvalla vuosituhannella muun muassa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä (2002) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008) on tullut vastaansanomattomia ilmiöromaaneja, jotka ovat lukeneet monet ihmiset jotka eivät juuri muuten mitään kirjaa koskaan.

Volter Kilven Alastalon salissa (1933) taas on jäänyt paljon pienemmän mutta sitäkin äänekkäämmän yleisön herkuksi, mutta mikä sitten lopulta on tärkeintä maailman parhaita kirjoja valittaessa: lukijamäärä vai edistyksellisyys? Historia tuomitkoon.

Oma suosikki paras suosikki

Yksi mahdollinen tapa listata maailman parhaita kirjoja kautta aikojen olisi vain valita ne, jotka ovat keränneet eniten lukijoita. Sillä lukeminen on aina iloinen asia, ja suureen suosioon nousseet kirjat ovat niitä, jotka ovat tehneet ihmisistä lukijoita – eivätkä vain sen yhden suositun kirjan, vaan myös monien muiden, ehkäpä jopa parempien teosten lukijoita.

Mutta kaikista tärkeimpiä ovat ne kirjat, jotka ovat juuri sinun mielestäsi maailman parhaita. Sillä aivan kuten kukaan muu ei voi tuntea sadetta ihollasi, kukaan muu ei ole voinut kokea niitä ajatuksia ja mielleyhtymiä, joita jokin rakas kirja on sinussa herättänyt.

Samuli Knuuti on espoolainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja.

Nyt kun olet täällä... meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Sota, rakkaus ja possujuna

Siltalan podcastin kevään ensimmäisessä jaksossa haastatellaan kirjailija Harry Salmenniemeä. Aiheina ovat Harryn uusi teos Uhrisyndrooma ja muita novelleja (2020) sekä runous ja novellistiikka.

Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?

Mitä kirjoja ihmisen kannattaa lukea elämänsä aikana? Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Pariisilainen kirjasyksy

Ranskan ”rentrée littéraire” on elo-syyskuulle sijoittuva kirjasyksyn lähtölaukaus, jolloin suurin osa uutuuksista julkaistaan ja palkintokirjat siivilöidään muista.

Kustantamon lähtölaukaus: ”En perusta tätä millekään fantasioille”

Professori Markku Kuisma ja FT Mirkka Lappalainen kirjoittavat Siltala-kustantamon perustamisesta ja ensimmäisistä askeleista.

Share This