Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Muistelmien päätteeksi
23
huhtikuu 2020

Kari Tarkiainen

On muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä.

Olen kirjoittanut muistelmani. Se oli yllättävän huikea elämys.

Sain elää elämäni uudelleen, tosin paperilla enkä todellisuudessa, mutta kuitenkin vaihe vaiheelta alusta melkein loppuun saakka. Ilo ja suru eivät toki olleet yhtä väkevät kuin alkuperäisessä olemassaolossa, tunteet olivat haalistuneet hieman toisiksi kuin veressä ja lihassa eletyssä elämässä, unohtuneetkin, mutta kirjoittamalla tehty menneisyyden tapailu tarjosi silti monien muistojen lämmintä iltavaloa.

Pääasiallinen ero entiseen oli, että kaikki epävarmuus, huoli huomisesta, ja myös toivo tulevasta, oli kadonnut. Kirjoittaessani tiesin, miten minun lopulta kävisi. Nurkan takana ei enää odottanut yllätyksiä.

Jälkiviisaus on ehkä huono sana, mutta käytän sitä silti. Omien toimien puolustelu, selittely, erehdysten ja onnenpotkujen analyysi, vastustajien tyhmyyden naureskelu vielä kerran, kaikki tämä kuuluu muistelmiin, kuten myös itsekeskeisyys, jota ehkä voisi nimittää narsismiksi, mutta joka nyt tämän ainoan kerran on todella luvattua ja hyväksyttävää.

On kuitenkin muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä. Mutta todenkaltaisuus, Tuomas Anhavan luoma hieno käsite, on hyvä tavoite, ja kohti sitä olen yrittänyt kurkottaa.

* * *

Minulla on työssäni ollut kaksi apupoikaa, muisti ja unohdus. Niiden välillä olen kulkenut samoin kuin Odysseus purjehti mastoon sidottuna kahden seireeninsä, Skyllan ja Kharybdiksen välillä. Niiden kummankin laulu on kohtalokas ainoana kuultuna lauluna, mutta duettona se on välttämätön seuralainen muistelmien kirjoittajalle.

Muisti on kummallinen ilmiö, sillä aivan syvältä tulevasta pienestä johtolangasta voi purkautua kokonainen muistojen panoraama, yksityiskohtia ja tuntemuksia myöten. Kaikki aistit osallistuvat muistamiseen. Mutta muistilla on myös paha vikansa, se ei paljon välitä ilmiöiden ja tapahtumien ajoituksesta. Tarvitaan varmempaa tukea, jonka voi vain kirjoitettu lähteistö antaa. Päiväkirjat, kirjeet ja etenkin taskukalenterit ovat olleet apunani kronologian luomisessa. Etenkin taskukalentereista minulla on ollut paljon hyötyä, jos kohta niiden kryptografian tulkinta oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Entä unohdus? Se on kuin pehmeä kissaeläin, jolla on kuitenkin terävät kynnet. Olen koko työelämäni ajan ollut arkistomies, muistin ystävä, säilyttäjä ja puolestapuhuja. Ilman muistia ei ole edistystä, vaan erehdykset toistuvat yhä uudelleen. Ilman muistia meillä ei ole juuria. Mutta samalla ei voi kieltää etteikö unohdus toisi mukanaan helpotusta, keventäisi kuormaa. Se on elämässä aivan välttämätön voima. Ja selvää on, että unohdus on kaikessa se lopullinen voittaja.

* * *

Muistelmiin kuuluu myös se, mikä ei ole tapahtunut, mutta olisi voinut tapahtua. Ihailemani ruotsalainen modernisti Gunnar Ekelöf on kirjoittanut tästä aiheesta napakan runon. Kukapa ei miettisi, miten olisi käynyt, jos olisin ammoin tehnyt toisin kuin mitä oikeastaan tein. Kontrafaktisia muistelmia ei koskaan kirjoiteta, niitä juuri vain mietitään. Muuta yksi pieni yksityiskohta elämäsi alkutaipaleella, melkein mikä tahansa, niin saat aivan toisen elämän. Mahdollisuuksien myriadista on toteutunut vain yksi, tämä minun elämäni, ja se on lopultakin aivan uniikki.

Kaksi kysymystä kohoaa mieleen näin muistelmien jälkitunnelmissa. Ensiksikin perustava kysymys: Miksi kirjoittaa muistelmat? Siihen en osaa vastata, mutta kaipa oikeutus on olemassa tämän kirjallisuudenlajin suuressa traditiossa Ksenofonista Matti Klingeen asti. Toinen kysymys kuuluu taas: Milloin kirjoittaa muistelmat? Sanoisin, että vanhana, mutta kuitenkin ennen dementiaa. Jos kirjoittaa muistonsa liian nuorena, käy kuten V. A. Koskenniemen, joka sepitti hienot muistelmansa Onnen antimet ja Vuosisadanalun ylioppilas keski-ikäisenä sillä seurauksella, että vanhuus oli käytettävä kiistelyyn modernistien kanssa.

Kirjani nimi Sade puhui latinaa herättää tietysti kysymyksiä. Kaukaa näkee, että se on sitaatti, ja paljastan jo tässä, että se on virolaisen lyyrikon Betti Alverin tuotannosta lainattu. Harmaa on minun värini. Sataa, ja opettelen roomalaiskieltä, jossa syvällä, lukkojen takana, piilee meidän sivistyksemme. Vanitatum vanitas.

Arkistomies ja historioitsija Kari Tarkiaisen muistelmateos Sade puhui latinaa ilmestyi syksyllä 2019.

Nyt kun olet täällä… meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Mitä esikoisromaanin kirjoittaminen opetti minulle

Villy Lindfelt kirjoittaa tiestään esikoiskirjailijaksi.

Pieni karanteenikirjakerho ja Kari Hotakaisen Tarina

Taru Torikka keskustelee Kari Hotakaisen kanssa tämän uusimmasta romaanista Tarina.

Siltala käy vieraissa – syksyn 2020 kiinnostavimmat kirjat

Siltalalaiset kurkistavat viereisiin pöytiin ja aidan toiselle puolelle, että kuinka vihreää on ruoho siellä tänä syksynä.

Pieni karanteenikirjakerho ja Harry Salmenniemen Uhrisyndrooma

Taru Torikka keskustelee Harry Salmenniemen kanssa tämän uusimmasta novellikokoelmasta Uhrisyndrooma.

Feministinen Frankenstein?

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

1
Share This