Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Feministinen Frankenstein?
08
kesäkuu 2020

Sofia Blanco Sequeiros

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

Taija: Aase Bergin Akan lukeminen tuntuu hieman siltä kuin istuisi pitkäksi venähtäneellä, terästetyllä iltapäiväteellä vanhan koulukunnan feministin kanssa. Juttujen tahti kiihtyy mitä pidemmälle viskipullo tyhjenee, tason vaihdellessa laidasta laitaan. Välillä Akka kieltäytyy olemasta ”patriarkaatin uhri” ja nimittää itseänsä sen ”toimintahäiriöksi”. Akka on tietysti myös kommunisti (”Ei vasemmistolainen. Ei, kommunisti”). Näissä kohtauksissa nauran Akan mukana ja ylistän hänen viisaita sanojaan. Toisinaan taas olen erityisen tyytyväinen siitä, ettei kukaan ulkopuolinen ole havainnoimassa, millaisessa seurassa aikaani kulutan.

Akka on ensikosketukseni ruotsalaiskirjailija Aase Bergin tuotantoon. Ensisijaisesti runoilijana tunnettu Berg on myös yksi Tukholman surrealistiryhmän perustajista. Runollinen ote näkyy myös Akassa (ruots. Haggan), jossa juonenkuljetusta tärkeämpää on tunnetilojen ja (valta)suhteiden kuvaus. Teos rakentuu lyhyistä, löyhän temaattisista tai tiettyä kertomuksen tapahtumaa kuvaavista luvuista. Akka on romaanin kertoja, päähenkilö Thelman eräänlainen katkera ja emansipoitunut alter ego. Akka on se, joka päättää karata patriarkaatin virittämästä naisansasta ja kirjoittaa tulikiven katkuisen tilityksen kohtaamistaan vääryyksistä. Kehyksenä on kolmiodraama, jossa Akalle on langennut rakastajattaren rooli.

Hahmona ja kertojanäänenä Akkaa imee vaikutteensa Chris Krausin I Love Dickin Chrisistä, Elena Ferranten Hylkäämisen päivien Olgasta ja Erica Jongin Lennä, uneksin Isadorasta. Akka puhuu oman totuutensa sydämestään, muttei edes yritä väittää tarinansa olevan luotettava: ”Ei kai teitä ole tuuditeltu uskomaan että Akka on luotettava kertojanääni? Uskottava: kyllä. Luotettava: ei.” (Akka, s. 198.)

***

Sofia: Romaani alkaa kahtena rinnakkaisena tarinana. Ensimmäisessä kuvataan naimisissa olevan yläluokkaisen Victorin ja työväentaustaisen Thelman rakkaustarinaa. Molemmat ovat keski-iän paikkeilla olevia taiteilijoita: Thelma kirjailija, Victor valokuvaaja. Thelma eroaa miehestään Victorin takia ja Victor lupailee erota vaimostaan, mutta päätyy lopulta jäämään avioliittoonsa. Thelma romahtaa. Toista tarinaa, mainitsemaasi monologia, kirjoittaa Akka. Romaanin edetessä kaksi tasoa limittyvät, Akka paljastuu Thelmaksi tai Thelma Akaksi.

“Naisansa” tarkoittaa Bergin teoksessa yhteiskunnan patriarkaalisten rakenteiden tuottamaa lokeroa, johon naiseksi syntymässä määritelty ihminen kasvatetaan vallitsevien naiseuden normien mukaisesti: “En aio enää elää maailmassa, jonka olette luoneet. Palvelijana, tunneorjana ja seksileluna olen sukupolvien ajan oppinut kuuliaisuutta” (s. 7).

En myöskään ollut lukenut Aase Bergin tuotantoa aiemmin. Täytyy sanoa, että Akka oli lukukokemuksena vaikea! Teos vaikuttaa hyvin omaelämäkerralliselta enkä ehkä osannut erottaa Bergiä päähenkilö-Akasta tarpeeksi lukiessani teosta. Usein teos tuntui luokkatietoiselta vihaindoktrinaatiolta, jonka viesti on, että miehet pettävät aina ja vain harvoihin voi luottaa. Et voi olla yhteiskunnallisesti tiedostava toimija, jos et pyri muuttamaan järjestelmää katkeruuden ja epäluottamuksen kautta. On pärjättävä yksin.

Olen taipuvainen ajattelemaan jotakuinkin näin kaikista synkimillä hetkilläni, mikä on ehkä syy, miksi koin teoksen paikoitellen hyvin raskaana.

Saatuani hieman etäisyyttä teokseen on sen kirjallisia keinoja ja yhteiskuntakritiikkiä helpompi tarkastella. Sven Anders Johansson pohtii Aftonbladetin kritiikissään Akan mahdollisesti tarkoituksella yksinkertaistettua yhteiskuntakritiikkiä: tarina elää vastakkainasetteluista, joissa mies ja nainen, aitous ja fasadit, pomminvarmuus ja ambivalenssi ovat välttämättä toisensa poissulkevia.

Nähdäkseni Berg käyttää yksinkertaistamista kerronnallisena keinona. Yhdistämällä sen Akan ylitsevuotavaan pettymykseen, vihaan ja katkeruuteen hän osoittaa epäsuorasti, kuinka syvään vähintään keskiluokkaisen ja porvarillisen tai yläluokkaisen elämän ihailu on juurtunut myös heihin, jotka tiedostavat sen myrkyllisyyden ja sokeat pisteet. Akka haluaa hoivaa ja rakkautta. Nämä ovat asioita, jotka patriarkaatti häneltä evää. Tämä johtaa pohjattomaan katkeruuteen miehiä kohtaan. Teoksen sävyn vuoksi luulen myös, että Berg haluaa puhutella ihmisiä, jotka samastuvat Akan kokemuksiin ja raivoon.

***

Taija: Suhtaudun itse katkeruuteen detox-kuurin tavoin: elimistö on saatava säännöllisin väliajoin puhdistettua, mutta jatkuvalla paastolla ei voi elää. Toisinaan katkeruutta käsittelevää (feminististä) kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että katkeruuteen jäädään kiinni ja se nostetaan hyveeksi ainoastaan siksi, että tunteen ilmaisemista on pidetty naisille niin epäsopivana. Kaunan ja katkeruuden ajatellaan rumentavan, mikä johtaa myös naiseuden karisemiseen. Viehättävästä rakastajattaresta kuoriutuu akka, vastenmielinen ja rasittava tyyppi, joka muistuttaa myös vanhan noidan hahmoa.

Juuri kertojan epäluotettavuuden korostamisen vuoksi olen taipuvainen tulkitsemaan Akkaa siten, että liioittelevuus niin katkeruutta kuvaavan tunneilmaisun kuin binääristen sukupuoliroolien osalta on tulkittavissa pikemminkin lyhytaikaiseksi paastoksi kuin säännölliseksi ruokavalioksi. Jos vertaan Akkaa esimerkiksi Saara Turusen Sivuhenkilöön, jossa sukupuolten väliset suhteet ovat niin ikään liioitellun binäärisiä ja perinteisiä, antaa Akka mielestäni enemmän tarttumapintaa tuon binäärin outouttamiseen olemalla yksinkertaisesti joka suhteessa liikaa. Tämä pyrkimys tuodaan tekstissä myös eksplisiittisesti esille: “Jokainen järjestys täytyy outouttaa, eikä vähiten valkoisen keskiluokan” (s. 251).

Tästä huolimatta en ole täysin vakuuttunut Akan kyvystä valkoisen keskiluokan outouttamiseen. En esimerkiksi mahda mitään sille Akkaa lukiessani päähäni hiipivälle ajatukselle, jonka mukaan luokkaan vedotaan eräänlaisena oman radikaaliuden pönkittämisen välineenä. On oltava oman elämänsä edgelord vaikka väkisin! Akka esimerkiksi hakee esikuvansa valkoisen keskiluokan feministeistä, jotka “queer-feministien mielestä eivät ole minkään arvoisia” (s. 250). Omasta valkoisuudestaan Akka puhuu kuin hän olisi mitä sorretuin uhri, koska hänellä ole “coolia maahanmuuttajataustaa”, toisin kuin “rodullistamismimmeillä” (s. 249). Näkemykset aiheuttavat myötähäpeää. Ikään kuin Akka yrittäisi maalata itsestään jonkinlaisen autenttisen feministin muotokuvaa suhteessa turhanpäiväiseen muotifeminismiin. Osa kritiikistä osuu paikoin maaliin – feminismin populaareissa muodoissa on paljon kritisoitavaa, erityisesti luokan näkökulmasta. Useimmiten Akka tuntuu kuitenkin ampuvan liian suurin panoksin pystyäkseen tarjoamaan lukijalle uutta ja tarkkanäköistä analyysiä.

***

Sofia: Kuvailet hyvin ajatuksia, joita Akan katkeruus myös itsessäni herätti sekä sukupuolen että luokan suhteen. (Ja ne rasistiset maahanmuuttajakommentit paljastavat valkoisuuden irvokkuuden koko komeudessaan!) Päähenkilö-Akan esittämät argumentit olettavat välillä, että ainoastaan työväenluokkaan kuuluminen on autenttista tai tie aitoon yhteiskunnalliseen toimijuuteen, kun taas keski- tai yläluokkaan kuuluminen voi tarkoittaa ainoastaan kulisseja ja itsepetosta. Akka marttyroi itsensä kulttuurin kukkulalle toistellen sitä, kuinka hänen äänekkyytensä, epäkorrektiutensa ja luokkataustansa ovat aiheuttaneet oudoksuntaa ja ulossulkemista yläluokkaisten kulttuuriherrojen maailmasta.

Toisaalta luokkaliikkuvuudesta johtuva ulkopuolisuuden kokemus on hyvin dokumentoitu ilmiö. Luokkataustan vaikutus yhteiskunnalliseen toimijuuteen ja luokkaliikkuvuus ovat aiheita, joista on kirjoitettu paljon. En myöskään epäile, etteikö patriarkaattia ja herrakerhoja äänekkäästi kritisoiva, keski-ikäinen nainen tulisi oikeasti ulossuljetuksi kulttuurialan miesklubeista.

Luokkaan ja sukupuoleen liittyvät tunteet ja tapahtumat, joita Berg teoksessaan kuvaa, voisivat hyvin olla minun tai kollegoideni kokemuksia. Osittain siksi niiden vauhkoontunut kuvaus häiritsee niin paljon. En kai minäkin muutu Akaksi?!

Bergin tavoite siinä, että hän luo Akasta feminismin, sukupuolen ja luokan kannalta paikoin aika ymmärtämättömän ajattelijan, voisi olla lukijan oman kriittisen ajattelun herättäminen. Näin metatason tarkastelu tuntuu kuitenkin sotivan teoksen eetosta vastaan. Teos ei tavoittele älyllistä etäännyttämistä vaan pyrkii kritisoimaan sitä, se julistaa ja osoittelee, hyppii varpaille tarkoituksenaan murskata ne.

Kaikki palannee mainitsemaasi epäluotettavaan kertojaan. Korostaako Berg romaaninsa kertojan epäluotettavuutta herätelläkseen lukijan kriittistä ajattelua sukupuolesta, luokasta ja kulttuurialan normeista ja niiden häirinnästä? Vai onko epäluotettava kertoja sopiva tapa sujauttaa Akan suuhun aidoksi tarkoitettua yhteiskunta- ja kulttuurianalyysia, jonka kritiikkiin kirjailija voi vastata vetoamalla romaanin fiktiivisyyteen ja sen kertojan epäluotettavuuteen? En tiedä. Välillä olen vakuuttunut siitä, että Akan tilitys on Bergin omaa tilitystä, ja toisinaan pakitan takaisin metatasolle.

***

Taija: Lopussa muotoilemasi ajatus siitä, miten epäluotettavan kertojan käyttö voi toimia ikään kuin strategiana kritiikin etäännyttämiseen on mielenkiintoinen. Akan kritisoiminen tuntuu vaikealta, sillä vastassa tuntuu olevan pakeneva ääni, joka irvailee yritykselle argumentoida narrin kanssa.

Mitä tulee Akan luokkatematiikkaan, olen kaikesta aihepiiriin liittyvästä uhriutumisesta huolimatta viehättynyt siitä, miten työväenluokkaista kokemusta ei pyritä teoksessa kuvaamaan sellaisen älyllisen etäännyttämisen kautta, mistä kirjoitit. Työväenluokkaista kokemusta tunnutaan tarkastelevan kirjallisuudessa usein mieluusti etäisyyden päästä. Joko etäisyyttä otetaan “toiseen”, alempaan luokkaan kuuluvaan fiktiiviseen hahmoon, jonka elämästä pyritään kirjoittamaan riipaiseva tarina, tarkoituksena lisätä lukijan empatiaa “heikomassa asemassa olevia” kohtaan. Toisaalta etäännytys voi tapahtua suhteessa työväenluokkaisesta taustasta tulevan kirjoittajan tai hahmon (fiktiivisen tai todellisen) historiaan siten, että työväenluokkaisuus kulkee mukana luokkanousun aiheuttamana ulkopuolisuuden tunteena, mutta kuitenkin niin, ettei tekijää enää lueta kuuluvaksi tuohon luokkaan. Tällä tarkoitan siis juuri sitä samaa luokkaliikkuvuuden kuvausta, mistä kirjoitit.

Akassa luokkakuvaus ei kuitenkaan ole niinkään oman luokka-aseman moniselitteisyyden kontemplointia eikä myöskään säälinkatkuista moraalisaarnaa, vaan jotain muuta. Se ei ole ainoastaan avoin konflikteille, vaan myös aktiivisesti kutsuu niitä luokseen. Vaikka luokasta todella on kirjoitettu paljon, tuntuu usein siltä, että juuri avoimen antagonistinen asenne yhteiskuntaluokkaa kohtaan uupuu monista kirjallisista esityksistä. Ehkä siksi, että vahvojen kantojen ottamisessa tuntuu usein olevan kirjallisuusmaailman näkökulmasta jotain epäilyttävää, ikään kuin se olisi este kaikelle hienovaraiselle analyysille. Ehkä Akan tapauksessa näin osin onkin, mikä pikemminkin vahvistaa stereotypiaa kuin haastaa sitä. Onko tämä seuraava taas yksi työväenluokasta ponnistaville naisille esitetty kohtuuton vaade, en tiedä, mutta silläkin uhalla: kaipaisin lisää luokkatietoisia akkahahmoja, jotka osaisivat tykillä ampumisen ohella myös virittää uusia, hienovaraisia ansoja.

***

Sofia: Huomiosi siitä, kuinka luokkaa käsitellään kirjallisuudessa etäisyyden kautta, on erinomainen.

Kaipaisin myös lisää akkahahmoja, jotka osaavat virittää uudenlaisia ja hienovaraisia ajattelemisen tapoja sukupuolen suhteen. “Akka-ase” ja “akkaaminen”, eli katkeruus ja viha, “kiihko ja kylmyys”, ovat emansipoivia välineitä, joiden avulla Akka murtautuu ulos naisansasta. Niiden vuoksi Akka on aito antagonisti, josta on lukijana todella vaikea pitää.

Tätä kysymystä jouduin pohtimaan teoksen äärellä. Ärsyynnyn helposti taidekritiikistä, joka arvottaa teokset alempiarvoiseksi tai kieltäytyy ymmärtämästä niitä siksi, että niiden naispuolisesta päähenkilöstä on vaikea pitää. Arvostelija on saanut eteensä aikomuksiltaan monimutkaisen, epäkorrektin, konfliktihakuisen tai välinpitämättömän naisen juonen (yleensä miespuolisen päähenkilön) kannalta selkeästi hahmotettavan, mieleltään puhtaan, moraalisesti hyveellisen ja fyysisesti kauniin ideaalitoimijan sijaan. Tämän seurauksena hän toteaa, ettei teosta ole tarkoitettu hänelle.

Akan päähenkilöstä oli ajoittain vaikea haluta lukea lisää. Syyllistynkö tässä ajatteluun, josta itse ärsyynnyn? Haluanko kieltää naiselta toimijuuden, sillä hän ei ole pidettävä, vaikka vallan dynamiikkojen kuvaamiseen käytetty kieli on lyyristä ja kielikuvallisesti monipuolista: “Akka on huhtakurjenpolvi metsäpalon jälkeen, siemen joka on kytännyt satoja vuosia”? Vaikka teos on huolellisesti ajateltu ja paneutuneisuudella toteutettu?

Pohdintani tuloksena voisin ehkä todeta, että keskeisten teemojen kuvaaminen herkkyydellä ja monimutkaisuudella olisi antanut teokselle enemmän välineitä käsitellä lohdutonta epätoivoa, johon niin patriarkaatti kuin yksittäisen rakkauden loppu kaikki sukupuolet ajaa. En tarkoita, että Bergin olisi ollut syytä tehdä päähenkilöstä pidettävä, vaan että teoksen järjestelmällinen kieltäytyminen herkkyyden ja haavoittuvaisuuden tutkimisesta heikentää analyysin voimaa ja yksiulotteistaa päähenkilöä. Se ei tuo sukupuoleen liittyvää hienovaraisuutta ja monimutkaisuutta kovinkaan hyvin esiin.

Akka vastaisi, että vaatimukseni on patriarkaalisen kirjallisuuden normien sävyttämä. Vastaisin hänelle, että niiden vuoksi kaipaan kirjallisuudelta aivan uudenlaisia ajattelun ja kielenkäytön tapoja, ennennäkemättömiä ehdotuksia erilaisten sukupuolten olemiseksi.

 ***

Taija: Olen samaa mieltä päähenkilön pidettävyyteen liittyvistä huomioista. Silti, normittavuuden uhallakin toivoisin, että epämiellyttävyydellä olisi jokin merkitys. Esimerkiksi alussa ohimennen mainitsemani Ferranten Hylkäämisen päivien päähenkilö Olga on mielestäni hyvä esimerkki aivan kamalan katkerasta naishahmosta, jossa ei näennäisesti ole mitään pidettävää, mutta josta silti lukee mielellään.

Mutta vielä pari sanaa Victorista! Akan binääristen sukupuolisuhteiden muodostumisessa on nimittäin eittämättä kyse myös hänestä. Victor on Thelman rakastaja, joka pettää vaimoaan. Samaan aikaan Victor on myös jotain paljon laajempaa: yksilön sijasta hän on “loputtomasti miespuolisia henkilöitä, mustaan aukkoon yhteen puristettuina”, siis eräänlainen “kaleidoskooppi” ja patriarkaatin ruumiillistuma (s. 122). Akka varoittaa lukijaansa: “Usko minua, miehesi on Victor, hän huijaa” (s. 126).

Hahmon nimittäminen juuri Victoriksi ei ole sattumaa. Nimi yhdistyy Mary Shelleyn romaanin hahmoon, Victor Frankensteiniin. Akassa on myös yksi Frankensteinin hirviölle omistettu luku, jossa kertoja mieltää itsensä “Victorin miehisen vapausprojektin koekaniiniksi” (s. 221). Näin ollen Akan katkeruus näyttäytyy Victorin epäonnistuneen ihmiskokeen sivutuotteena, samaan tapaan kuin Shelleyn hirviön julmuus on pikemminkin luojansa kuin hirviön ominaisuus.

Mutta jos Akka näin ollen vertautuu Frankensteinin hirviöön, millaisen kuvan se antaa Akan toimijuudesta? Sellaisenko, missä ainoa liikuttaja naissubjektin rakentumisessa on kohteensa erinäisistä osista yhteenharsiva ja sen jälkeen hylkäävä mies? Että jopa vapautta symboloiva lentämisen tapahtuma on toimintana epäilyttävää, ei siksi että se pelottaa (kuten Jong Lennä, uneksissa kuvaa), vaan koska lentokoneet ovat nekin miesten rakentamia (s. 223)? Lähtökohta tuntuu omaan makuuni liian mieskeskeiseltä ollakseen emansipatorinen.

*** 

Sofia: Onpas todella hyvä havainto, en tullut ajatelleeksi tuota! Yhteys Frankensteiniin ja Shelleyyn on ilmeinen ja varmasti tarkoituksellinen. Olen myös samaa mieltä toimijuuteen liittyvästä huomiostasi.

Voisin loppuun todeta, että Akka saattaa vaikuttaa korskean kirjailijan hallitsemattomalta tunnemyrskyltä. Tarkemmalla luennalla se on täynnä pieniä ja suuria, kielellisiä ja temaattisia, lyyrisiä ja proosallisia ja sekä älyllisiä ja emotionaalisia valintoja, jotka muodostavat läpikotaisin mietityn ja monitasoisen kokonaisuuden. Teosta jää pohdiskelemaan pitkään sen lukemisen jälkeen.

Olisin kaivannut teokseen enemmän lepotaukoja raivosta, sitä, että Akka argumentoisi itseään vastaan pontevammin. Akan sisäinen draaman kaari ei ole lukijan kannalta kovin toiveikas, vaikka Akka tai kirjailija itse ajattelisivat niin. Toisaalta toivon asema maailmassa on hauras.

Berg on kirjoittanut monessa mielessä vahvan teoksen naiseudesta ja sen asemasta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa laajemmin. Toisin kuin toivon, vahvuuden asema ei ole hauras. Se perustelee itse itsensä silloinkin, kun tarkoittaa eri asioita jokaiselle.

 

Nyt kun olet täällä… meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Feministinen Frankenstein?

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

Muistelmien päätteeksi

On muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä.

Sota, rakkaus ja possujuna

Siltalan podcastin kevään ensimmäisessä jaksossa haastatellaan kirjailija Harry Salmenniemeä. Aiheina ovat Harryn uusi teos Uhrisyndrooma ja muita novelleja (2020) sekä runous ja novellistiikka.

Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?

Mitä kirjoja ihmisen kannattaa lukea elämänsä aikana? Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Pariisilainen kirjasyksy

Ranskan ”rentrée littéraire” on elo-syyskuulle sijoittuva kirjasyksyn lähtölaukaus, jolloin suurin osa uutuuksista julkaistaan ja palkintokirjat siivilöidään muista.

1
Share This