Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Iris Hanika: Menneisyyden-hallintalaitos
19
elokuu 2021

Raija Nylander

Tämä on juuri se kirja, jonka Iris Hanika halusi ehdottomasti joskus kirjoittaa. Hänen kotimaansa tapahtumat Hitlerin aikakaudella olivat hänelle vuosikausia se ”Olennainen” (Das Eigentliche) kuten kirjan alkuperäisnimi kuuluu. Silloiset, inhimillisen käsityskyvyn ylittävät rikokset askarruttivat häntä niin, että hänen oli pakko yrittää ottaa etäisyyttä niihin keinolla millä hyvänsä, siis myös kirjoittamalla sattuneesta – tai oikeammin tieten tahtoen tehdystä – mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän haluaisi panna asialle pisteen tai pitäisi sitä loppuun käsiteltynä. Ei missään tapauksessa!

Käsillä oleva romaani vuodelta 2010 on Hanikan toinen. Vuonna 2008 ilmestyi aivan omanlaisensa rakkaustarina Treffen sich zwei. Sittemmin hän on julkaissut erinäisiä hienoja romaaneja ja sai viime syksynä ilmestyneestä teoksestaan Echos Kammern tämänvuotisen Leipzigin kirjamessujen kaunokirjallisuuspalkinnon saatuaan aiemmin lukuisia muita. Hän on myös avustanut useita nimekkäitä lehtiä kirjoittamalla niihin kolumneja, julkaissut kertomuksia, esseitä, lyhytproosaa. Menneisyydenhallintalaitos sai ilmestyttyään Saksassa valtavaa huomiota osakseen, lehtiarvosteluja ilmestyi tavallista huomattavasti suurempi määrä, lukutilaisuuksissa käytiin kiivaita keskusteluja puolesta ja vastaan, mikä sinänsä olikin odotettavissa: onhan aiheen käsittely todella totutusta poikkeava.

Romaanin päähenkilö Hans Frambach on historioitsija ja työskentelee kaupungin (Berliinin) keskustassa fiktiivisen Menneisyydenhallintalaitoksen arkistossa – viittaus Saksan moninaisiin yrityksiin ja ponnistuksiin elää menneisyytensä kanssa ja suhtautua siihen – tallentaen holokaustin uhrien kirjallista jäämistöä laitoksen kokoelmiin. Hanikan kanssa samanikäinen Frambach on kärsinyt yhtä kauan kuin kirjailijakin kotimaansa natsimenneisyydestä. Se on ollut hänelle se olennainen jo vuosikymmeniä ja työ arkistossa tuntui hänestä aikoinaan ainoalta mahdolliselta järkevältä työltä, oikeastaan siltä kaikkien tärkeimmältä, jolla hän halusi osaltaan hyvittää maansa menneitä rikoksia. Lähestulkoon sosiaalikontakteista vapaalla Frambachilla on yksi ystävä, toisaalta Picasson, toisaalta Boteron teoksia muistuttava Graziela Schönbluhm, joka on myös kärsinyt samasta asiasta ja saanut hänet esimerkiksi täysissä metrovaunuissa ajattelemaan uhrien kuljetuksia Auschwitziin ahtaissa karjankuljetusvaunuissa ”eikä niiden sivuseinillä ollut istuinpenkkejäkään”. On kuitenkin niin, että Grazielalla on nykyään suhde perheelliseen mieheen, Joachimiin, ja olennaiseksi hänen elämässään on tullut tämä ensi sijassa seksiin perustuva suhde, mikä sopii periaattessa Frambachille oikein hyvin. Huolestuttavaksi tilanne muuttuu, kun Joachimin vaimo haluaa erota miehestään, joskin Grazielan olemassaolosta tietämättä. Frambach pelkää, että ”normaali” suhde ei jätä enää tilaa hänelle, joka tarjosi Grazielalle olkapään, jota vasten on hyvä itkeä. Hänellä ei olisi siinä tapauksessa enää ketään, kenen kanssa puhua.

Mutta romaanin fokus on tinkimättä Saksan menneisyydessä ja sen käsittelyssä, siitä Hanika halusi kirjoittaa, ei rakkaudesta tai ystävyydestä. Hän kuvaa ironisesti ja piikitellen Saksan ponnistuksia tulla toimeen menneisyytensä kanssa kasvattamalla muistomerkkien, museoiden ja muistotilaisuuksien määrää sitä enemmän, mitä kauemmas tästä päivästä itse tapahtumat jäävät. Hän kertoo juutalaisten muistoksi jalkakäytäville asennetuista ”kompastuskivistä”, joiden välistä ja yli Frambach työmatkallaan joutuu kulkemaan kuten kaikki Saksan kaupungeissa elävät ihmiset todellisuudessakin, jos eivät sitten halua astua niihin kaiverrettujen juutalaisuhrien nimien päälle. Kirjailija tekee selväksi, että tehdyt rikokset pitävät saksalaisia yhä edelleen tiukasti otteessaan kuin tarrakiinnitys ja vaikuttavat yhä kaikkien sukupolvien elämään. Hän kuvaa hakaristeystä, ”johon kansamme jäi pahasti jumiin marssiessaan historian läpi, koska esi-isämme valitsivat siinä väärän tien, nimittäin sen, joka ei tulevaisuuteen johtanut vaan perikatoon”.

Hans Frambach, tämä onneton Hannu, joka on kärsinyt jonkinlaisesta fiksoitumisesta maan natsimenneisyyteen, alkaa tajuta työnsä olevan hänelle enää pelkkää rutiinia ja hänestä tuntuu, ettei enää jaksa tehdä sitä. Kaikki vaikuttaa pelkältä shoahbisnekseltä, se on houkuttelevaa ja antoisaa ainesta viihdeteollisuudelle, profiloitumisen paikka kunnianhimoisille toimijoille, jotka kilpailevat keskenään parhaista jäämistöistä ja yllättävistä löydöistä, ovat jatkuvasti matkoilla ja neuvotteluissa ja käyttävät puheissaan modernia bisneslangia. Siihen maailmaan hän ei tunne kuuluvansa. Hänen kärsimyksensä näyttää laantuvan, hän ei enää koe häpeää menneisyyden takia eikä häpeä sitäkään, ettei enää häpeä. Täten hänen elämänsä menettää sisältönsä, hänen kärsimyksensä sen syyn, johon hän on aina turvautunut perustellessaan onnen puutetta omassa elämässään.

Hän pohtii syitä siihen, mistä tämä kehitys on saanut alkunsa ja päätyy viimeiseen vierailuunsa Auschwitzissa (myös kirjailija on tehnyt näitä vierailuja), jossa pidettiin neuvottelupäivät Kansainvälisen Auschwitz-komitean johdolla. Hän poistui tilaisuudesta ennen aikojaan ja joutui leiritielle, joka johti kaasukammioille. Hänen jalkansa – eivät hänen aivonsa – viitoittivat hänelle tien ulos portista ja päästyään leirialueen ulkopuolelle hän tunsi olevansa vapaa.

Tässä kohtaa romaania seuraa kolme tyhjää sivua, joiden tarkoitus on antaa lukijalle aikaa rauhoittua. Toiset kolme tyhjää sivua – joskin niissä lukee ”tilaa muistiinpanoille” – seuraavat kohdassa, jossa Frambach poistuu kesken työpäivän toimistosta varastettuaan kaksi arkistoitavaa sivua perustellen poistumistaan lähdöllä Shanghain matkaoppaan ostoon, koska hänellä on edessään työmatka sinne. Matkan valmistelujen johdosta hän on käynyt lukijaa huvittavia kiivaita, avoimia taisteluja laitoksen sihteerin kanssa. Tuloksettoman – koska haluttoman – etsinnän yhteydessä hän havainnoi keskikaupungilla ympäristöään ja saa lopulta ”hysteerisen” kohtauksen. Avoimeksi jää, palaako hän sen jälkeen enää koskaan työpaikkaansa.

Iris Hanika on rohkea, oivaltava ja omaperäinen sanankäyttäjä. Hän tuo kantansa esiin, ei ainoastaan tässä teoksessa, joskin usein ”ˮmutkan kautta suoraan”. Lauseet ovat milloin lyhyitä ja napakoita, milloin pitkiä ja polveilevia. Joskus teksti saa yllättävän käänteen, usein se sisältää ”vakavia piloja”. Kyseessä ei ole siis missään tapauksessa totinen, huumoria vailla oleva romaani. Vähemmän tapahtumia, suurempaa vaaraa tehdä töppäyksiä romaanissa on vaikea kuvitella, mutta Iris Hanika selviää haasteesta hienosti. Hän on hyödyntänyt tekstissään monenlaisia elementtejä: filosofista tekstiä, runoja, laulujen sanoituksia, loruja ynnä muuta, itse keksittyä ja myös runsaasti lainattua, mikä on kuitenkin muunneltu tarvetta vastaavaksi.

Työ kirjan parissa vaati suurta valppautta. Oli koko ajan oltava varuillaan, ettei mitään piiloviitteitä jää huomaamatta ja yritettävä tajuta oudoltakin tuntuvat yhteydet. Teksti askarrutti mieltä valtavasti koko ajan, siitä ei tahtonut päästä juurikaan ”vapaalle”. Samalla se oli valtavan antoisa ja jännittävä työ. Arvostan suuresti Hanikan tekstejä: hänen aiheenvalintaansa, hänen rohkeuttaan tarttua vaikeisiin ja epäsuosittuihinkin teemoihin, hänen omaperäisyyttään ja leikkimielisyyttään.

Raija Nylander, suomentaja

 

Nyt kun olet täällä… meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Pariisilainen kirjasyksy

Ranskan ”rentrée littéraire” on elo-syyskuulle sijoittuva kirjasyksyn lähtölaukaus, jolloin suurin osa uutuuksista julkaistaan ja palkintokirjat siivilöidään muista.

Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?

Mitä kirjoja ihmisen kannattaa lukea elämänsä aikana? Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Sota, rakkaus ja possujuna

Siltalan podcastin kevään ensimmäisessä jaksossa haastatellaan kirjailija Harry Salmenniemeä. Aiheina ovat Harryn uusi teos Uhrisyndrooma ja muita novelleja (2020) sekä runous ja novellistiikka.

Muistelmien päätteeksi

On muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä.

Feministinen Frankenstein?

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

1
Share This