En kieltäytynyt aseista -kokoelman julkistuspuheenvuoro
Helmikuu 2024
“Tee kieli oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen.”
– Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
Olen lisännyt Pulkkisen ohjeen muistikirjaani ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Istuin Lapinlahden kirkossa kesäoppaana ja keskeytin lukemiseni, jos kuulin pääoven pamahtavan. Näin tapahtui korkeintaan viisi kertaa aamupäivästä alkuiltaan kestäneen työvuoron aikana. Ehdin kahdessa ja puolessa kuukaudessa niellä kilogrammakaupalla kirjallisuutta, esimerkiksi Romaanihenkilön kuoleman ja Ehdotuksen rakkausromaaniksi (1992). Bonusmateriaaliksi sain seurata ikkunasta, kuinka hauraan oloinen Matti Pulkkinen pysähtyi juttelemaan vastaantulijoiden kanssa ja istahti välillä penkille. Olin 23-vuotias säikky humanisti. Omistuskirjoituksen hakeminen houkutti ainoastaan teoreettisella tasolla. Pulkkinen menehtyi kolme vuotta myöhemmin.
Kylmän kirjan outo kieli ei ole käsittämätöntä. Sanojen kuuluu muistuttaa liiteristä helmikuussa löytyneitä metalliesineitä. Niihin tarttuminen sattuu, mutta suojahanskat kädessä ei saisi otetta. Outo kieli ei luo yhteyttä vaan perustuu turtaan itsevarmuuteen. Takerrun siihen, mikä on hämärässä totta. ”Että kieli on toisesta päästä lihassa kiinni!” jatkaa Romaanihenkilön kuolema.
Myös edellinen esseekokoelmani Suru ei toimi (2018) ilmestyi presidentinvaalien aikaan. Sauli Niinistön toisen kauden alussa Suomi saattoi vielä tarjota Yhdysvaltain ja Venäjän johtajille puolueettomat neuvotteluolosuhteet. Donald Trump kertoi Helsingissä, että Venäjä ei vaikuttanut USA:n vuoden 2016 vaaleihin, koska Vladimir Putin juuri kiisti vaikuttaneensa. En jaksanut kiinnostua tiedotustilaisuudesta. Toivuin siitä, että minua oli arvostelussa verrattu Rafael Donneriin. Tilaisuuden tullen riitelin internetissä.
Neljä vuotta myöhemmin Niinistö joutui puhumaan ”sodan kylmistä kasvoista”, tämän maailman veroisista. Ukrainan sodan alkushokki ei passivoinut minua vaan kiinnitti huomioni entistä selvemmin kaiken rajallisuuteen. Maailmanpalossa etenkin lauseilta vaaditaan keskittyneisyyttä. Poistin viimeisetkin sosiaalisen median profiilini ja aloin raataa pitkälle edenneen Suntion (2023) ohella toista kirjaa. Ratkaisu oli oikea ja itsetuhoinen. En ole nukkunut kahteen vuoteen.
Saatan vetäytyä asiaproosasta taas yhden presidentin valtakauden ajaksi. Vuosien 2022–2024 maailman- ja sieluntilaa en kuitenkaan olisi voinut lähestyä pelkästään fiktion keinoin. Ilman esseegenreä olisin pahemmassa pulassa.
”Ilmoitusasia”, ”Uusi esikoisteos” ja ”En kieltäytynyt aseista” keskittyvät kokoelman teksteistä selvimmin sotateemaan. Myllytän niissä muitakin aiheita enkä ole pukeutunut kirjoittaessani maastohousuihin. Teoksen alaotsikoksi sopisi ”katumusharjoituksia pakkasessa”. Häpeän ja kaipaan Koivisto–Ahtisaari–Halonen-jatkumon avunanto-Suomea. Ehdin osallistua sen ylläpitämiseen.
”Pekka Toveri paljastaa – tällainen kotivara hänellä on” olisi muutama vuosi sitten ollut kaikin tavoin käsittämätön otsikko. Nyt klikkaan muiden mukana.
Kansanedustaja ja kenraalimajuri (evp) on varannut polttopuita, paristoja ja kuivamuonaa mutta ei pullotettua vettä. ”Muuta juomaa” kuulemma löytyy. Toveri, nostetaanko etämaljat? Kellareille, esseille.
Perjantaina 4.3.2022 avasin aamuviideltä matkapuhelimestani Teksti-TV-sovelluksen. Venäjän joukot olivat vallanneet Zaporižžjan ydinvoimalan kaakkois-Ukrainassa. Alueella oli yön aikana taisteltu ja infrastruktuuria pommitettu. Siirryin BBC:n sivustolle, mistä verkkokalvoilleni syöpyi valvontakameran kuva tulipalosta Zaporižžjassa. Lapset nukkuivat, oli pikkupakkasta. Kiova ei aivan ollut kaatunut kahta viikkoa aiemmin. Mariupol oli jo saarrettu.
Matkalla työhuoneelle pysähdyin nostamaan sähköverkkoterrorin varalta käteistä. Tuon päivän ja seuraavien viikkojen ajan työssäni oli kyse ydinvoimatulipalokuvan muuttamisesta esseeproosaksi. Päässä soi Black Sabbath, sillä en ollut sodan alkamisen jälkeen pystynyt kuuntelemaan muuta: ”Electric Funeral” ja ”War Pigs”, ydintalven laulut. Olin jo kauan uhonnut kirjoittavani uuden Ozzytekstin (2013), koherentimman version esikoisteoksestani. Siteeraan, aina kun mahdollista, Sauli Niinistöä: ”You caused this. Look in the mirror.” Vladimir Putin on Suomen Nato-jäsenyyden ohella suoraan vastuussa siitä, että täkäläiseen kirjallisuuteen saadaan lisää Black Sabbath -esseistiikkaa.
Jos en olisi luopunut kirjojeni ”omistamisesta” jollekulle, valitsisin kuolleen isäni. Palaan häneen epämiellyttävän monessa esseessä. Paavo Rintalan käyttämä ja Juha Seppälän teokseensa Rintalaa lukiessa (2024) nostama Thomas Wolfe -sitaatti on kiinni olennaisessa:
Mielestäni elämän syvällisin etsintä, joka tavalla tai toisella on keskeisessä asemassa jokaisen elävän olennon mielessä, on isän etsintä. Eikä vain lihallisen, lapsuuden kadonneen isän, vaan isän kuvan, jonka voima ja viisaus ylittävät hänen tarpeensa ja johon hän voi kytkeä oman elämänsä voiman ja uskon.
Tyydyn kiittämään, sillä omistamisen akti on väärällä tavalla nöyrä. Miki Liukkonen ymmärsi ongelman kun omisti romaaninsa Hiljaisuuden mestari (2019) itselleen. Minähän tämän tein ja kustantaja tällä ”tienaa”. Miksi kiirehtiä luovuttamaan omistusoikeuden konnotaatiota lähimmäiselle, joka ei sitä arvostaisi.
Pakon edessä suostuisin omistamaan En kieltäytynyt aseista -esseet kuolemalle. Isäni ennenaikaiselle ja hänen isänsä myöhästyneelle, vasta seitsemän vuosikymmentä etulinjakokemusten jälkeen kohdalle osuneelle. Kuolemalle Mariupolissa ja ”Electric Funeralissa”. Kuolemalle kuolleissa kirjailijoissa, joita ilman en kirjoittaisi. Tuntemattoman ihmisen kuolemalle, jonka tapahtuma-ajan luen sanomalehden kuolinilmoituksesta. Hukkumiskuolemalle, maaseudun kuolemalle ja Osmo Tiililän Kuolemalle (1960).
Kirjan kuolemalle, jota ennen yritän saada tuotantoni tehtyä.
Matti Pulkkinen muistuttaa juuri ennen Romaanihenkilön kuoleman päättäviä alkusanoja, että ”ihminen rakentaa sodan kuin lintu pesän”. Peipot saapuvat pian, joka vuosi. En kieltäytynyt aseista luetaan kevään kirjoihin.
A. H.
