Voi aargh… Sellainen ajatus mielessäni käy useasti, kun luen ensimmäistä kertaa Geir Gulliksenin romaania Se på oss nu. Nyt lopetat, äkkiä pois sieltä, ryhdistäydy! Harva romaanin päähenkilö saa lukijan turhautumaan yhtä tehokkaasti kuin viisikymppinen, keskiluokkaista elämää elävä Hans Kaasajordet. Vaikka avioliitto Ingunnin kanssa toimii ja perheessä on kaikki hyvin, Hans ei voi estää itseään luisumasta kiusallisten käänteiden kautta suhteeseen, jonka toinen osapuoli on yli kaksikymmentä vuotta nuorempi pikkuvauvan äiti Harriet.
Gulliksen avaa taitavasti Hansin ajatusmaailmaa paljastaen ihmisen, joka on kadottanut itsensä. Omaperäinen, kaarteleva ja vatvova, aasinsiltojen kautta aiheesta toiseen hyppivä tyyli tuo raadollisesti esiin ihmismielen heikkoudet ja repii kipupisteet auki ujostelematta. Hans näennäisesti analysoi ja pohtii tekemisiään mutta todellisuudessa rakentaa valheellista maailmaa suhteuttamalla kaikkea siihen, mitä toivoo tai kuvittelee muiden ajattelevan. Hän hakee oikeutusta ratkaisuilleen ympärillä olevien ihmisten oletetuista reaktioista ja ajautuu mitä kaameimpiin solmuihin, jotka toisinaan tuottavat lukijalle syvää myötähäpeää. Toki kerronnassa on mukana myös komiikkaa, lämpöä unohtamatta. Esimerkkinä kohta, jossa Hans on yötä Harrietin luona ja poistuu rappukäytävään vastaamaan valehdellen olevansa seminaarissa, kun hänen tyttärensä soittaa hänelle:
…ja juuri silloin hänen ohitseen portaissa käveli kasseja kantava nainen, joka oli käynyt heti aamulla hoitamassa kauppa-asiat, joka piti elämänsä järjestyksessä ja huolehti perheestään, arvatenkin, nainen oli suunnilleen Hansin ikäinen, hän oli kuullut mitä Hans sanoi ja jäi tuijottamaan tätä, hän katsoi Hansin paljaita jalkoja ja paitaa joka roikkui housujen päällä ja Harrietin ovea joka oli raollaan. Puolipukeissa asunnon ulkopuolella seisovaa miestä, joka valehteli puhelimeen olevansa hotellissa. Katse ei ollut erityisen hyvänsuopa ja se sai Hansin pois tolaltaan, hän ei ollut sellainen mies, hän ei halunnut olla sellainen mies – olisi ollut enemmän hänen tapaistaan kävellä rappukäytävässä kauppakassien kanssa jonkun toisen ohi, joka valehteli lapselleen puhelimessa. Hänen roolinsa oli katsoa kylmästi ja ihmetellen muita, jotka tekivät niin. Mutta nainenhan ei toisaalta tiennyt hänen valehtelevan tyttärelleen, hän puolustautui. Niin tyhmä hänestä oli tullut, että hän puolusteli tekojaan itselleen vetoamalla siihen, etteivät ulkopuoliset tajunneet kuinka alas hän oli vajonnut, ja se teki tilanteen vain entistä pahemmaksi.
Gulliksen on mestari kirjoittamaan asioista, joista ei intiimiytensä vuoksi normaalisti puhuta ääneen, sekä kuvaamaan ihmisluonnetta ja ihmissuhdekiemuroita. Keitä me olemme muiden seurassa vs. yksin? Romaanissa sukelletaan Hansin lisäksi myös muiden henkilöiden ajatuksiin, eivätkä kenenkään motiivit ole ainoastaan jaloja ja toiset huomioon ottavia.
Henkilökohtaisten elämien rinnalla romaanissa paljastuu politiikassa vallitseva kaksinaamaisuus, sillä Hans on töissä viestintätoimistossa tehtävänään poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden imagon muokkaaminen. Käydään läpi sosiaalidemokratian kriisiä ja samalla sitä väljähtymistä, joka periaatteissa ja ideologioissa herkästi vuosien myötä tapahtuu. Nuorena kuvittelemme olevamme kaikkivoipia ja vahvasti hyvien puolella, mutta kuten romaanin nimikin sanoo: Katso meitä nyt. Missä on roihuava aatteen palo, missä lahjomattomuus? Ainakin Hans päätyy vaeltamaan eksyneenä ja oman tahtonsa menettäneenä. Lukija saattaa havahtua peilaamaan omia ajatusmallejaan Hansin käytökseen ja kenties lohduttautua ajattelemalla, ettei itse vajoaisi yhtä alas.
Hanna Tarkka on suomentanut erinomaisesti Gulliksenin edellisen menestysromaanin, Kertomus eräästä avioliitosta. Tällä kertaa minä sain kunnian hypätä saappaisiin, ja suomentamani Katso meitä nyt jatkaa samaa tunne- ja rakkausteemaa yhtä häkellyttävän tarkkanäköisesti ja runollisesti. Suomentaessani keskityin merkityksiin, rytmiin ja rakenteeseen ja pääsin nauttimaan kielen ja kerronnan kauneudesta.
Outi Menna