Marjo Heiskasen runoteoksen lyyrinen minä tekee sukuselvitystä ja pesänjakoa kirjavan perintönsä keskellä. Kertovaksi kokonaisuudeksi limittyvät runot, aforismit ja fragmentit liukuvat kielen eri rekistereistä toiseen. Sisäinen paine ohjaa ei-ehkä-aina-niin-luotettavaa kertojaa, jonka muistikuvat ja mielteet risteytyvät tiheiksi ja todistusvoimaisiksi tunnekokemuksiksi.

Omaa sukua on perhehistorian kuvittamaton laitos, värittämätön nide, jonka haikeana taustamusiikkina soi isän automatkoilla laulama Rosvo-Roope.

Otteita arvioista:

“Tyyliltään Omaa sukua on sirpaleinen ja poukkoileva. Runot ovat milloin pidempiä vuodatuksia, milloin rivinparin huomioita. Mukana on hauskoja kohtia, mutta myös vakavuutta – kuten elämässä ylipäänsä.” – Vinkkaaja Mikko, Kirjavinkit-nettisivusto

”Teos on omakohtainen, kuten nimikin kertoo. Ennen kaikkea se on haikeaa puhetta isälle, mutta tarina laajenee, niin kuin elämäntarinoiden tapana on, kuuden sukupolven mittaiseksi. – – Runoihin on helppo samaistua. – – Vaikka runoilija kirjoittaa yksityisestä, hän tavoittaa jotakin yleistä, joka taas muistuttaa lukijaa omasta yksityisestään.” – Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -blogi