Tarkoituksena oli siis tehdä kirja, joka Wallacen omien sanojen mukaan saisi pään sykkimään sydämen lailla. Hän halusi elvyttää meissä ne osat, jotka ovat yhä inhimillisiä ja taianomaisia ja vielä vaivoin elossa pimeistä ajoista huolimatta. ”Kaunokirjallisuuden tarkoituksena on näyttää, millaista on vittu olla ihminen”, Wallacea on usein siteerattu. – Samuli Knuuti

Mitä saa 50 eurolla? Kaksi pitsaa ja kaksi pintahiivaolutta. Kahden tunnin kuluttua niitä ei ole. Päättymättömän riemun lukeminen voi kestää kuukauden. Eikä sen vaikutus lakkaa kenties koskaan. – Kari Hotakainen

David Foster Wallace, sukupolvensa ylistetyin amerikkalaiskirjailija, ajatteli ja tutki koko uransa ajan kokeellisuuden ja viihdyttävyyden suhdetta kirjallisuudessa. Suurromaani Päättymätön riemu (Infinite Jest, 1996) on David Foster Wallacen kunnianhimoisin käytännön yrityksensä näiden ulottuvuuksien yhdistämiseksi.

Teos on rönsyilevän monimuotoinen ajankuva, filosofinen tutkielma ja kreisikomedia, joka käsittelee muun muassa riippuvuuksia, mainontaa, tennistä, elokuvateoriaa ja terrorismia.

Romaanissa eletään lähitulevaisuudessa, jossa vuodet on nimetty sponsoriyritysten tuotteiden mukaan. Päätarinat sijoittuvat päihdeparantolaan ja tennisakatemiaan, ja ne linkittyvät salaperäiseen elokuvaan, jonka sanotaan olevan hengenvaarallisen viihdyttävä: lyhytkin altistus saa katsojan menettämään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun. Wallace tutkii mestariteoksessaan muun muassa sitä, mitä riippuvuudet tekevät ihmiselle ja miksi viihteestä on tullut länsimaisen ihmisen elämää hallitseva asia.

”Wallace piirtää romaanissaan dystooppisen näkymän kansakunnasta, jonka väestö ei koostu vastuullisista kansalaisista vaan narsismiinsa ja solipsismiinsa vajonneista katsojista, jotka ovat niin mielihyväorientoituneita, etteivät kykene vastustamaan välittömän tarpeiden tyydytyksen houkutusta. Viihdespektaakkeli lupaa suunnatonta onnea mutta vaatii raskaan hinnan: se mitä katsoja kuvittelee kiihkeästi haluavansa, suistaa hänet perikatoon.” – Tommi Melender

Teos yhdistää taidokkaasti eri kielirekistereitä puhekielen rosoisuudesta korkeakirjallisiin jaksoihin ja populaarikulttuuriviittauksiin. Mahdottomaksi väitetyn käännöstyön on sankarillisesti suorittanut Tero Valkonen, joka on aiemmin suomentanut esimerkiksi Thomas Pynchonia, H. G. Wellsiä, Margaret Atwoodia ja Arthur Conan Doylea.

”Hyvälle tekstille on tyypillistä, että se osoittautuu käännettäessä paljon rikkaammaksi kuin oli ajatellut. Päättymättömän riemun kohdalla tämä on tarkoittanut etenkin sitä että kirja, jota aiemman kahden lukukerran perusteella pidin sieluunkäyvän traagisena ja mahdottoman hauskana, on osoittautunut sekä traagisemmaksi että hauskemmaksi kuin olin kuvitellut. Kirjan sisäisiä viittauksia ja lukijalle jätettyjä johtolankoja on enemmän kuin olin tajunnut. Rakenteen sommitelma on sekä monimutkaisempi että luontevampi kuin olin ymmärtänyt.” – Tero Valkonen