“Sanalla sanoen, hän on huono ihminen”, tiivisti G. A. Serlachius (1830-1901) henkilöstään vallinneen aikalaismielipiteen. Jälkimaailma oli eri mieltä ja korotti hänet “suomalaiseksi self-made man -legendaksi”. Serlachius perusti hiljaiseen erämaahan, pienen kosken partaalle Mäntän tehdastaajaman. Alansa tienraivaajana hän oppi valmistamaan paperia puusta.

Metsäpatruunat huomataan harvoin Paavo Nurmen ja Jean Sibeliuksen kaltaisiksi johtotähdiksi, mutta puun jalostamiseen sisältyi maailmanhistoriallinen suoritus. Havumetsien ja metsäläisten maa ruokki sivilisaatiota, jota kuristi paperipula. Keski-Euroopan romaanien ja sanomalehtien miljoonapainoksia ei voinut valmistaa hintavasta lumpusta saati hauraasta papyruksesta. Serlachius näki metsän puilta ja vuoli vihreää kultaa. Toisaalta hän kantoi kirousta, joka lankesi lukemattomina onnettomuuksina. Hän oli vallanjanoinen patruuna, jota nykykäsitteillä kutsuttaisiin työpaikkakiusaajaksi ja psykopaatiksi. Liikeasioissa Serlachius ei kaihtanut keinoja, mutta sivupersoonaltaan hän oli kaunosielu ja idealisti. Hän oli luonnonsuojelun uranuurtaja, suomikiihkoinen kielipoliitikko, kultakauden taide-elämän kannustaja ja Akseli Gallen-Kallelan tärkein mesenaatti.