Fiktiokirjojensa lisäksi Wallace muistetaan loistavista esseistään, joissa kirjailijan loputtoman uteliaat aivot purkavat ja kokoavat arkitodellisuutta alati uusiksi, yllättäviksi sommitelmiksi. Erityisen maineikkaita ovat Wallacen tennistä käsittelevät kirjoitukset – olihan laji entiselle juniorilahjakkuudelle elinikäisen intohimon hämärä kohde.

Päättymätön riemu -romaanissa Wallace kirjoitti, että ”todellista tennistä ei voi redusoida ennalta määrättyihin tekijöihin tai todennäköisyysjakaumiin yhtään sen paremmin kuin shakkia tai nyrkkeilyäkään, joiden sekoitus se on”. Näennäisen yksinkertaisen lajin pinnan alla riittää kirjailijalle ylenpalttisesti matemaattisia, runollisia ja eksistentiaalisia arvoituksia ratkottavaksi.

Nähdessään Roger Federerin kentällä Wallace ajautuu suorastaan uskonnolliseen hurmokseen. Toisaalta lukiessaan erään pelaajan muistelmateosta hän joutuu toteamaan, kuinka vähän urheilun suuruudesta ja vaikuttavuudesta tyypillisesti tavoitetaan sanoin. Wallace onneksi kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka pystyvät vangitsemaan lauseisiinsa enemmän kuin useimmat muut kuolevaiset.

Lukijalle, joka ei ymmärrä tennistä, Wallacen kirjoituskokoelma on herkkua. Lukijalle, joka ymmärtää, se on taivas.

Suomennos: Tero Valkonen

Otteita arvioista:

“– – Tennisesseissä lukija saa ottaa ulkopuolisen roolin. Wallace oli niin lumoutunut tennisharrastaja, että sivustaseuraajan roolin omaksuu mielellään. Asiantuntijuus ei ole Wallacen esseissä lainkaan ylimielistä vaan sangen inklusiivista. – – Suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Wallacen reportaasikirjoittamisessa tulevat tutuksi paitsi lukuisat alaviitteet, myös rohkeasti ulkonäköön keskittyvä kuvailu, joka yhtenä piirteenä nostaa esseitä aiheitaan suuremmiksi ja oppikirjamateriaaliksi.” – Arttu Seppänen, Helsingin Sanomat