Joka kerta kun Ann Jäderlund loitsuaa runoja laulavalla äänellään, tuntuu kuin olisin aina istunut kuuntelemassa häntä, niin voimakas on Ann Jäderlundin lavasäteily ja hänen runojensa tumma energia: sanojen fyysinen läsnäolo, tavuina, semanttisena voimakenttänä, lauseiden murtumina, töksähdyksinä ja lihallisena äänenä, rytminä joka kertoo enemmän kuin kaikki sanojen merkitykset yhteensä.
Ei siis tarvinnut epäröidä, ketä ruotsalaista nykyrunoilijaa suomentaisin, kun minulle tarjoutui siihen mahdollisuus.
Paitsi että epäröin.
Miten onnistuisin kääntämään runoilijaa, jonka poetiikka perustuu rytmikuvioihin ja niiden murtamiseen, äänteelliseen leikittelyyn, homonymioihin, uudissanoihin ja sitaattien pervertointiin. Ann Jäderlund rakentaa alati monihahmotteisia lauseita, jättää niitä vajaiksi ja käyttää niin sanotusti vääriä sanamuotoja.
Kuten Jäderlund totesi kirjeessään: ”Runojani on mahdotonta ymmärtää, mutta olen vähitellen oppinut tajuamaan, että juuri se on hyvin tärkeää.”
Tai toisessa kirjeessä vähän myöhemmin: ”Käytän kamalan kummallisia kuvia. Eksaktia merkitystä ei ole. Sehän on perusongelma tavassani kirjoittaa: ikään kuin asettuisin jonkinlaiseen kerrostumaan kuvan ja tietoisuuden, abstraktin ja konkreettisen väliin. Kaikki vaikuttaa konkreettiselta, synnyttää sen hohdon. Mutta missä se on?”
Jäderlundin runokieli ankkuroituu fyysiseen maailmaan ja on samalla siitä irrallaan. Kielelliset elementit törmäilevät kuin leijuvassa tilassa. Kuvat ovat konkreettisia, mutta ne ovat sitä monella tasolla, eikä niitä pysty useinkaan yhdistämään toisiinsa. Lukijalle kokemus voi olla käsittämätön, kaunis ja kauhea.
Ann Jäderlund (s. 1955) debytoi vuonna 1985 fragmentaarisella runokokoelmalla Vimpelstaden, ja vastaanotto oli suopea. Esimerkiksi Dagens Nyheterin Karl Erik Lagerlöf vertasi Jäderlundia Paul Celaniin ja Gunnar Björlingiin.
Sen sijaan toinen kokoelma Som en gång varit äng (1988) nostatti rajumyrskyn, johon osallistuivat lähes kaikki Ruotsin keskeiset kriitikot. Jäderlund-debatista tuli yksi Ruotsin suurista 1900-luvun kulttuurisodista, ja se jätti pysyvän jäljen naapurimaamme runouteen.
Ann Jäderlundin Som en gång varit ängiä syytettiin monissa lehdissä umpimieliseksi runoudeksi. Kokoelman rytmistä kauneutta kyllä kiiteltiin, mutta runoilijaa vaadittiin palaamaan arkiseen kieleen ja todellisuuteen.
Debatti sai uusia kierroksia, kun kriitikko Åsa Beckman kehotti mieskollegoitaan jättämään sukupuolensa narikkaan ja kritisoi heidän tapaansa lukea täysin uudenlaista naisrunoutta, joka ammentaa ranskalaisesta feminismistä eikä istu vakiintuneeseen poetiikkaan.
Åsa Beckmanin mukaan Som en gång varit äng ilmaisee ainutlaatuisella tavalla ristiriitaisen suhteen rakkauteen, ja kokoelmassa vallitsee ristiriita jännittyneen pinnan ja alla piilevän kaaoksen välillä. Beckmanin mukaan Svenska Dagbladetin kriitikko Tommy Olofsson kirjoitti kirjasta kuin se olisi sulkeutunut, haluton nainen, joka ei ilmaise haavoittuvuuttaan ja antaudu kolonisoitavaksi.
Horace Engdahl liikuskeli rintamalinjojen välissä esittäessään, ettei Ann Jäderlundin runoja voi lukea symboleita tulkiten, pikemminkin tämän runous muodostaa seudun tai ympäristön. Engdahl puhui temaattisista linjoista, esimerkiksi epäröinnistä kosketuksen hetkellä, toisen kohtaamisen epävarmuudesta, epämääräisestä odottamisesta. Hän piti täysin uskottavana, että kokoelmassa formuloidaan kokemuksia, joilla on yhteys feminiiniseen elämysmaailmaan ja johon miesten voi olla vaikea päästä kiinni ilman harjoittelua.
Jäderlund-debatin jälkeen naiskirjoituksen käsite, écriture feminine, löi läpi ruotsalaisessa kulttuurikritiikissä, ja ranskalaisesta feminismistä tuli ajattelun valtavirtaa. Samalla Ann Jäderlund nostettiin yhdeksi suurista nykyrunoilijoista.
Uusi feministinen ajattelutapa nähtiin Julia Kristevan teorioissa: runous voi tavoittaa torjutut ja marginalisoidut kokemukset, joille ei ole sanoja. Juuri näin Ann Jäderlund kirjoittaa kokemuksellistaessaan sanoja uudella tavalla.
Helène Cixous’n mukaan marginalisoidut kokemukset ovat usein feminiinisiä (vaikka helposti unohdetaan, että mieskin voi kirjoittaa kuin nainen). Näille feminiinisille kokemuksille ei ole ollut tilaa patriarkaalisten tabujen säätelemässä kielessä, eikä etenkään kirjallisuudessa.
Tatjana Brandt on esittänyt Agneta Enckellin ja Ann Jäderlundin varhaistuotantoa käsittelevässä väitöskirjassaan, että molemmat runoilijat ovat sisäistäneet ajatuksen, jonka mukaan olemme kielen panttivankeja.
Kieli sekä muovaa että kontrolloi minuutta ja pakottaa identiteetin symboliseen kielelliseen järjestykseen, joka on miehisesti koodattu patriarkaalinen rakenne ja asettuu kuin rasteri sielun päälle, Tatjana Brandt kirjoittaa.
Tähän ajattelutapaan liittyy oman äänen kritiikki: oma ääni ei voi olla aito, koska perityt ideologiat kyllästävät sen. Siksi on tärkeää tehdä näkyväksi kielen läpinäkyvä kalvo minän ja todellisuuden välissä.
Todellinen vapaus, syvät kohtaamiset tai aitous vaativat kielen pakkopaidan löyhtymistä. Siksi runoudella on vapauttava tehtävä: se purkaa itseään ja etsii järjestelmän vapaita vyöhykkeitä, aukkoja, halkeamia. Rytmillä on tärkeä tehtävä tässä vapautumisessa: se kuljettaa ohi tietoisten merkitysten tutkimattomille alueille.
Rytmikäs ja vallankumouksellinen runous lähestyy nimeämätöntä, sitä mitä ei voi kuvata, positiivisten julistusten ja iskuvoimaisten metaforien tuolla puolen. Vallankumouksellinen runous vapauttaa todellisuuden ja minuuden alueita.
Lukijalta tämä tietenkin vaatii luopumista yliälyllisestä tavasta lähestyä tekstejä. Hän voi antautua aisteille ja sukeltaa leikilliseen regressioon, joka parhaimmillaan kumoaa kielen ylivallan.
Tämä mielessäni kysyin Ann Jäderlundilta, uskooko hän että runous voisi vapauttaa.
Hän vastasi: ”Ehdottomasti. Muuten se ei olisi kovinkaan kiinnostavaa. Runous avartaa maailmaa. On kuitenkin vaikeaa kirjoittaa hyviä runoja. Ikävä kyllä. Vai onneksi? Vain se kiinnostaa minua nykyään. Mutta se on lähes toivottoman vaikeaa. Ja maailma muuttuu yhä pelottavammaksi. Ehkä vähemmän vastaanottavaiseksi runoudelle? Ei sentään. Paljon hyvää runoutta ilmestyy.”
Ann Jäderlundin tuotannon intertekstuaalisuudesta on kirjoitettu paljon, ja häntä on nimitetty kielivarkaaksi, joka näpistelee runoussanastoa. Hän käyttää lakkaamatta ruotsalaisen romantiikan kuvastoa ja törmäyttää siihen kylmää teknistä ja tieteellistä terminologiaa. Runossa saattaa kelluskella yllättäviä sanoja, niin kuin klimppejä keitossa, eivätkä ne istu kokonaisuuteen saumattomasti vaan törröttävät tekstistä häiritsevästi.
Esimerkiksi Anders Olssonin mielestä kollaasimaiset ainekset Jäderlundin runoissa korostavat kielen vierautta ja sitä että kieli on jo käytettyä. Tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että kieli on Jäderlundille läpinäkymätöntä ainetta, ja esimerkiksi äänteelliset ainekset ja kielelliset törmäykset ja katkokset tulevat tekstissä näkyviksi. Todellisuusilluusiota ei pääse syntymään, vaan lukija on tietoinen siitä, että kieli on oma maailmansa, jonka sisälle hänet on vangittu.
Olsson näkee Jäderlundin runouden jatkuvana neuvotteluna vierauden kanssa: sitaatteja ja vieraita fragmentteja ei hänen mielestään pidä tulkita runoilijan omaksi sanomaksi vaan pikemminkin kuvitella, että runot kirjoitetaan ”autenttisen puheen rinnalla”.
Olsson havaitsee, että Jäderlund kirjoittaa usein suusta. Hän rinnastaa Jäderlundin kirjoittamisen syömiseen: ”Länsimainen kulttuuri nielee vieraan, niin että tämä toinen muuttuu tutuksi ja luonnolliseksi. Kuollut eläin muuttuu lautasella kulinaariseksi tapahtumaksi, naisesta tulee kaunis objekti, käsittämättömälle annetaan merkitys ja asiayhteys.”
Jäderlundin ääni kuitenkin säröilee eikä suu täyty. Jää tyydyttämätön nälkä, mutta vieraiden elementtien läsnäolo tekstissä on tietoinen moraalinen strategia: vieras saa olla vierasta, eikä kieli heijasta todellisuutta, vaan luo oman tilansa.
Kirjoittaminen on kuin melankoliaa, jatkuva yritys syödä kaipauksen kohde.
Ristiriitainen suhde omaan ääneen – kuvotus – on merkki halusta purkaa perinne, jossa ei ole tilaa kulttuurisen toiseuden kokemuksille. Siksi on tärkeää taistella kielen valtaa vastaan ja etsiä vapaata vyöhykettä.
Näin runon kirjoittaminen muuttuu eksistentiaaliseksi kysymykseksi: en voi olla autenttinen subjekti enkä muodostaa merkityksellistä suhdetta toiseen, ellen käy poeettista kamppailua kielessä. Mutta johtaako se väistämättä kuvotukseen?
Som en gång varit ängiä ei ole suomennettu, ja olisi ollut luontevaa aloittaa suomennostyö siitä. Mutta mikäli suomennos jäisi ainoaksi Ann Jäderlundin vuosikymmenien mittaisesta tuotannosta, olisi sen välittämä kuva liian kapea.
Tästä syystä päädyimme julkaisemaan syvä rakkaus ei ketään -kokoelman, joka ilmestyi vuonna 2016 ja nimettiin seuraavana vuonna Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.
Ann Jäderlund on muovannut teoksensa syvä rakkaus ei ketään kahdestatoista vuosina 1992–2015 kirjoittamastaan runosikermästä. Hän luotaa kokoelmassa kehon aistillisuutta, nautintoa ja kipua runouden keinoin. Sen keskiössä on rakkauden yksinäisyys: sydämen pohjasta rakastaminen on sitä, ettei voi rakastaa ketään.
Kokoelman pitkä syntyhistoria näkyy teoksen 12 sikermän muodon ja fokuksen vaihtelusta.
Suomentaessani pohdiskelin useasti kokoelman häiritsevää dramaturgiaa: kun Jäderlund kirjoittaa luonnosta, runot ovat kauniin surumielisiä, ja niiden rytmi tapailee eloisasti mittaa, jossa kaikuu usein keskiaikainen pohjoisgermaaninen knittel. Mutta kun Jäderlund kirjoittaa ihmissuhteista, teksteihin hiipii kylmyyttä ja rytmistä kolinaa, mikä on tarkoituksellista lukijan koettelua.
Näky-sikermässä kieli on villiintynyttä ryteikköä ja kattaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat valkoisen sävyt. Narkissosruno on mitallinen, hypnoottinen ja kehämäinen, Värihernetäpliä leikattua jäätä taas on pelkistetty ja keinoiltaan monipuolinen sikermä. Monissa osastoissa Jäderlund kirjoittaa romantiikan kuvastosta ammentavaa surumielistä luontorunoutta. Inho Polanskissa ja Kantele Stina Aronsonille –runosarjoissa hän työstää elokuvallisia ja kirjallisia vaikutteita.
Lopuksi muutama sana syvä rakkaus ei ketään -kokoelman käännöstyöstä.
Tunnetun iskulauseen mukaan runous on epäröintiä rytmin ja merkityksen välillä. Ann Jäderlundin tapauksessa se todellakin pätee. Jos hänen runojaan koettaisi kääntää ottamatta huomioon mitallisuuden kaikuja, murtumia ja tukoksia, suomennoksesta tulisi väkisinkin latistava ja ontto. Mutta kuinka pitkälle mitan tapailussa pitäisi mennä ja uhrata tekstin muita kvaliteetteja?
Tämän kysymyksen kanssa olen tasapainoillut suomennostyötä tehdessäni. Välillä olen ottanut semanttisia vapauksia, välillä taas käyttänyt toisenlaista pohjamittaa kuin Jäderlund ja sovittanut tekstiä suomenkielisten avainsanojen rytmiikkaan, välillä taas antanut mitallisuuden painua häilyväksi taka-alalle ja korostanut runon muita tapahtumia.
Olen myös joutunut pohtimaan, mitä tehdä runoille, joissa sanat kolisevat toisiaan vasten yhteensopimattomina ja synnyttävät harkitusti kankean vaikutelman. Suomen kielessä kankeus syntyy liiankin helposti, joten on ollut vaikeaa saada säkeet kolisemaan sopivasti.
Ann Jäderlundin äänteellinen leikittely aiheuttaa suomentajalle päänvaivaa, koska tekstiin syntyy näin merkityssiirtymiä, ja äänteellisyys kytkee usein yhteen kaksi sanaa, jotka ovat suomeksi tavattoman kaukana toisistaan. Silloin kirjaimellinen käännös tuntuu yksinkertaisesti väkinäiseltä ja tarkoituksettomalta. Tätä olen yrittänyt välttää, mutta joskus kädet on pakko nostaa pystyyn.
Entä sitten homonyymien käyttö? Jäderlund leikittelee niillä ja rakentaa monimutkaisesti laskostuvia lausekuvioita, joissa toistuva sana vaihtaa merkitystä. Tämä on suomentajalle erityinen haaste: ensinnäkään samoja homonyymejä ei suomessa ja ruotsissa ole, ja toiseksi sana pitäisi saada muuttamaan merkitystään myös kohdekielen syntaksissa. On siis pakko joko luopua efektistä tai rakentaa kokonaan uudenlainen kuvio. Molempiin ratkaisuihin olen käännöstyössä turvautunut, mutta lähtökohtanani on ollut rakentaa Jäderlundin käyttämä efekti aina, kun olen keksinyt sopivan keinon tehdä sen, myös sellaisissa kohdissa joissa Jäderlund ei itse sitä tee.
Olen myös nikkaroinut monimutkaisesti laskostuvia, sanojen merkitystä ja sanaluokkaa huojuttavia lauserakenteita, niin että verbi saattaa heilahtaa substantiiviksi tai adjektiiviksi, ja se on ollut stimuloivaa käsityötä, joka laukaisee aivoissa jatkuvia pieniä rypälepommeja.
Ehkäpä suurin vaikeus Ann Jäderlundin suomentamisessa piilee kuitenkin kielten rakenteellisissa eroissa. Ruotsin kieli on analyyttinen kieli, joka toimii prepositioiden varassa, suomen kieli taas on synteettinen, ja sen kielioppi perustuu sanapäätteisiin.
Jäderlund ottaa prepositioista kaiken irti ja venyttää kielen sisäistä geometriaa niin, ettei sitä ole suomeksi mahdollista toistaa. Olen vain kirjoittanut Jäderlundin runot suomenkieliseksi runoudeksi niin hyvin kuin osaan. Lopputulos on kiiskismäinen tulkinta Jäderlundin runomaailmasta. Muitakin tulkintoja voi luontevasti tehdä.
Jyrki Kiiskinen
