Omantunnon asioita on teos tapahtumista, jotka ovat täynnä kieltä ja ihmettä.
Vilja-Tuulia Huotarisen viidennen runokokoelman puhujan nykyhetki on vauvan hohtavaa uutuutta, selviytymistä meren ja vuorten saarella, ohjeita kodinhoitoon. “1. Pienistä asioista ei pidä kitistä, huono neuvo. Jos sormessa on tikku tai hammastahna loppuu, kannattaa kiljua. Yleensä ottaen älä jätä tilaisuutta käyttämättä, jos kotona voi huutaa.” Menneet sukupolvet tulevat ja menevät ovista ja ikkunoista, toivotaan toimivaa pyykkikonetta, ripotellaan kukkia nälkäiselle aaveelle.
Huotarisen kyky käyttää kieltä hämmästyttää. Hän, ja sen seurauksena teoksen puhuja, ymmärtää sanojen rytmin, niiden sisäisen poljennon, joka ryömii esiin kun sanat asettaa suhteeseen toistensa kanssa. He aistivat, kuinka havainto ja toiminta kääntyvät vokaalien ja konsonanttien rytmiksi: “Nostan saaren silmieni eteen kuin aurinkokiven. Katselen sumua, katselen tulevaisuutta. Saari on painava, siitä ei kannata tehdä amulettia.” Toki kaikki runoilijat kirjoittavat omanlaisellaan rytmillä. Harry Salmenniemi koskettaa sanoja kuin liitäen. Hän ymmärtää sen, mikä niissä on outoa ja viipyilevää. Huotarinen sen sijaan tuntuu asuttavan sanoja, koskettavan niiden sisälmyksiä: huomaavan, kuinka vuori on vuorellinen sana, kuinka sana meri sisältää tyrskyn ja tyyntymisen mutta myös pikkukivet ja korallit.
“Omantunnon asiat” avautuu, kuten teosten nimet yleensä, useille eri merkityksille. Omatunto voi sanana taipua omatuntona tai omanatuntona, mutta teos herättää kysymään, eroavatko omantunnon asiat omatunnon asioista. Kirjan nimi viittaa paitsi huonoon omatuntoon, myös vähemmän moraaliin liittyviin asioihin: niihin, jotka ihminen tietää, tuntee, kokee ja muistaa itse tai itsestään. Kuten huono omatunto, myös nämä syntyvät ja kasvavat ainoastaan suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Omantunnon asiat alkavat merkitä ihmisen ymmärrystä siitä, millä tavalla inhimillisen elämän perustukset – yksin oleminen, yhdessäolo, tarvitsevuus, rakkaus, suuttumus, muutos – sijaitsevat hänessä itsessään sekä tavoista, joilla ne asettuvat häntä ympäröivään maailmaan. Samalla Huotarinen kirjoittaa valloittavan konkreettisesti: “Meillä on puutarha, jonka ympärisllä on sammalta. Kivet kuulema elävät. Hautausmaalla juttelen hänelle, jonka nimi on ollut Guðmundsson, ja kuolleet vastaavat niin kuin toivon niiden vastaavan.”
Podcast-haastattelussa Huotarinen kertoo, kuinka Omantunnon asioita syntyi selviämisen olosuhteissa, ja kuinka perhe ja suku saapuivat teokseen kirjailijan sitä tahtomatta. Myöhemmin puhumme kotimaisesta runoudesta ja käännösrunouden merkityksestä kirjoittajalle ja lukijalle. Lopuksi keskustelemme siitä, kuinka kahdella kielellä toimiminen voi merkitä hyvin konkreettisesti kirosanojen täyttämää elämää.
Kuuntele haastattelu Podcast-osiossa: