Yhdysvaltalaiskirjailija David Foster Wallacen (1962–2008) tunnetuimmasta romaanista Infinite Jest on hankala puhua ilman ylisanoja. Romaanin suomennos Päättymätön riemu oli yksi viime syksyn merkittävimmistä kirjallisuustapauksista, ellei merkittävin. Kevään toisessa podcast-jaksossa keskustelen romaanista sen suomentajan, Tero Valkosen kanssa.
Alun perin vuonna 1996 julkaistu romaani on aidosti niin erikoislaatuinen, että se on julkaisunsa jälkeen vaikuttanut yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden DNA:han peruuttamattomasti. Yhdysvaltojen ulkopuolella Wallacesta ammentaneisiin kirjailijoihin kuuluvat niin Zadie Smith kuin Miki Liukkonenkin.
Teos sijoittuu julkaisuajankohtansa lähitulevaisuuteen, lukijoiden arvioiden mukaan noin 2010-luvun alkuvuosille. Yritykset ovat saaneet oikeuden sponsoroida vuosia, joten ne on nimetty sponsoreiden tuotteiden mukaan. Romaani kuvaa kolmea Incandenzan veljestä, joista keskittyy ehkä eniten Hal Incandenzaan ja tämän aikaan nuoria huippu-urheilijoita kouluttavassa Enfieldin tennisakatemiassa. Toinen keskeinen tapahtumapaikka on tennisakatemian vieressä sijaitseva päihdeparantola ja siellä asuvat henkilöt.
Romaanin nimi viittaa Incandenzan veljesten isän ohjaamaan elokuvaan, joka on niin viihdyttävä, että sen katsoja vaipuu välittömästi katatoniseen tilaan, josta tokenee ainoastaan raivokohtauksiin, jos elokuva keskeytetään. Tarinan taustalla hyörii järjestö, joka on erittäin kiinnostunut elokuvasta omien tarkoitusperiensä vuoksi.
Päättymätön riemu jakaa mielipiteitä niin lukukokemuksena kuin kirjallisuuskeskustelun aiheena. Monet suomenkieliset kriitikot ovat ylistäneet teosta ja toiset esittäneet kritiikkiä, joka mahtuu tähän joukkoon hyvin. Taija Roiha taas kritisoi mainiossa Nuoren Voiman kolumnissaan teoksen ympärillä käydyn kirjallisuuskeskustelun yksipuolisuutta.
Joka tapauksessa, Wallacen teos on ohittamaton. Itselleni se oli haastavaa luettavaa – ei siksi, että kirja olisi erityisen vaikea, vaan siksi, että Wallace kuvaa sairautta, riippuvuutta ja onnettomuutta niin hyytävällä tarkkuudella. Silti hirveiden asioiden kuvaus palvelee ennen kaikkea teoksen teesejä sekä ihmisen että nyky-yhteiskunnan inhimillisyydestä, eikä sen tarkoitus ole ainoastaan shokeerata. Kaikista hirveimmissäkin hetkissä, Wallace tuntuu sanovan, ihminen elää. Jossain näiden hetkien ulkopuolella on ehkä jotain onnellista, jos niissä itsessään ei sitä ole. Välillä jotain ilosta onnistuu tavoittamaan, ainakin hetkeksi.