Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Kaikki taiteilijat pääsevät taivaaseen, kaikki kolumnistit eivät
17
helmikuu 2023

Antti Hurskainen

Suntio-romaanin julkistuspuheenvuoro

02/2023

Helsinki

Talousvaikuttaja Sixten Korkman kirjoitti syksyllä Helsingin Sanomiin kristinuskoa käsittelevän kolumnin. Hän luonnehtii Jeesuksen perintöä ”ristiriitaiseksi” ja on sanavalinnastaan niin ylpeä, että käyttää sitä lyhyessä tekstissä kahdesti. Korkman mainitsee pakolliset julmuudet, ristiretket, mutta päätyy väittämään, että ”kristinusko juurrutti ihmisoikeudet koko läntiseen maailmaan ja on tältä kannalta ollut tärkeämpi kuin Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus tai Ranskan vallankumouksen ihmisoikeusjulistus”.

Toimittaja-tietokirjailija Ville Similä vastasi Korkmanille samassa lehdessä neljä päivää myöhemmin. Similä kiittelee Korkmanin tulkintaa Jeesuksen radikaaliudesta ja jakaa tämän näkemyksen myös siitä, että protestantismi – Korkman tarkentaa Max Weberin lailla kalvinismiin – loi perustaa pohjoisen Euroopan kapitalismille. Muu ei Similälle kelpaakaan. Hän kritisoi Korkmania orjakaupan unohtamisesta ja pitää läntisten ihmisoikeuksien alkupisteenä vuotta 1948, jota ennen toisessa maailmansodassa ”kristityt länsieurooppalaiset olivat murhanneet miljoonittain juutalaisia ja toisiaan”. Kolumni päättyy Ukrainaan, missä kristityt kuulemma surmaavat kristittyjä. Väite ei sellaisenaan päde, mutta patriarkka Kirill mainitaan ja lopputulema on selvä: peukku alas kristinuskolle.

Suomen harvalukuinen kristillinen älymystö reagoi. Väitöstutkija ja päätoimittaja Ville Hämäläinen painosti Similää Twitterissä etenkin Ukrainan sotaan liittyvästä mutkien suoristamisesta. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan Hämäläinen kuittaa aiheellisesti myös Korkmanille: ”Kirjallisuudentutkijana ja teologina en esittäisi vahvoja väitteitä taloudesta tai ulkomaanuutisista. Uskonnon kohdalla jokainen kokee olevansa asiantuntija.”

Pysyttelin vaiti, vaikka ohimot sykkivät. Voin riittävän pahoin omillani, enkä kaipaa sosiaalisen median alustoilla kukkivien konfliktien tehostevaikutusta. Korkmanin ja Similän kirjoitelmat jäivät joka tapauksessa mieleni pintakerroksiin poimintavalmiiksi. Mikrodebatti havainnollistaa journalistisen, etenkin mielipiteellisesti värittyneen uskontokirjoittelun toivottomuutta.

Hyvillä eli helvettiin johtavilla aikeilla lastattu Korkman tarjoaa lehden lukijoille humanistisen yleisesityksen. Kristuksen perintö on korvaamaton ellei tärkeä. Golgatan tapahtumien arvoa voi ohimennen suhteuttaa siihen, miten uhri vaikuttaa tämän päivän kaupankäyntiin. Jeesuksen äärimmäisiä moraalilinjauksia kiittelevä Korkman tähtää kirjoituksensa yleissävyllä tolkkuun. Kristinusko nähdään puuna, jota kaikki saavat halata, vaikka tärkeämpiä aiheita olisivat oksat. Tuloksena on tyynnyttelevää ja voimatonta tekstiä.

Turun piispa Mari Leppänen kirjoittaa saman sukuisia kolumneja samalle Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeaman paikalle. Hänen syntinsä on suurempi kuin Korkmanin, jonka ei pitäisikään pystyä sanomaan uskonasioista mitään konkreettista. Leppäsellä puolestaan on koulutus, vakaumus ja asema, joiden turvin hän välttelee viittaamasta kirjoituksissaan Kristuksen opetuksiin. Sitaatti evankeliumista säikäyttäisi keskiverroksi lukijaprofiilissa määritellyn tilaajan. Kaikki-niminen mielikuvitushahmo on vaikea miellytettävä. Niinpä Leppäsen kolumnit tarttuvat yhteiskunnallisiin epäkohtiin tutkijan, poliitikon, hyvän tahdon lähettilään tai kenen hyvänsä terävyydellä.

”Erehtyminen ja keskeneräisyys kuuluvat elämään.” Naulan kantaan, jos miljoona kertaa vasaroituun kohtaan katsoo tarpeelliseksi pamautettavan.

Piispasta on tullut kolumnistien Yö-yhtye. Kumpikin kuulostaa valmiiksi karaokelta.

Kirkollisten tai kirkollisesta hohteesta osansa haluavien vallankäyttäjien mielipidekirjoitukset tekevät kristinuskolle samaa kuin päivälehtien kulttuurisivut kulttuurille. Elitismin pelko estää puhumasta asioista niiden varsinaisilla nimillä ja niitä avaavilla käsitteillä. Varovaisuus ei kuitenkaan kutsu lukijoiksi uusia uteliaita. Vähiten saavat he, jotka jo ymmärtävät perusasiat. Kun viisaat rotat jättävät uppoavan laivan, kaikki osapuolet häviävät.

Ville Similän vastauksessa taas puhaltavat 00-luvun raikkaat tuulet. Muistan ajan piinallisen hyvin, koska vartuin silloin tietoiseksi olennoksi ja lähdin yliopistoon. Läntistä uskontodebattia hallitsi Dawkins-Harris-Hitchens-akselin uusateismi, jonka mukaan ihmiskunnan tulisi kasvaa aikuiseksi ja hylätä pyhät haihattelut. Valistuksen perinteestä ja luonnontieteiden kehityksestä ei saattanut tehdä muunlaista johtopäätöstä. Uusateistit eivät ainoastaan nauraneet kristinuskolle vaan pitivät sitä vaarallisena kulttina. Maailman johtava saatana oli Yhdysvaltain presidentti George W. Bush terrorismin vastaisine ja uskonsekaisesti motivoituine sotineen.

Toisin kuin Korkman, Similä ei ole viehättynyt ristiriitaisuuksista vaan julistaa kristinuskon tuhoisuutta kuin putkiaivoisimmat vapaa-ajattelijat Jumalharha taskussaan. Similän ajattelussa armo ei voi olla totta, koska: likainen rekisteri, sotaisa historia, you name it. Itse ajattelen, että armo on totta, vaikka. Tai jopa: armo on, ja yhtä lailla ovat tuho ja kuolema. Elämme kärsivän ja epäonnistuneen Jumalan maailmassa, eikä parempaa ole tarjolla.

Media ja usein myös tietokirjallisuus ovat hankalia alustoja pyhästä puhumiseen. Lehtijutut, mielipiteelliset tai ”objektiiviset”, tapaavat keskittyä pyhän fasiliteetteihin, oheistuotteisiin tai, mikä pahinta, identiteettikysymyksiin. Ollako uskossa ja homo vai ateisti, kun paras ystävä on lestadiolainen? Miltä kaikki näkymätön tuntuu, mihin asemoisin poseeraukseni?

Julistin itsekin muutama vuosi sitten Image-lehdessä eronneeni kirkosta. Tilapäisratkaisu, hätähuuto, I name it. Harva julkinen puheenvuoro nostattaa minussa yhtä kirvelevää häpeää. Kun minä ohittaa sanan – tai sen, että sanasta on tullut vieras – voi kaiken toivon heittää.

Oikea paikka kuunnella, vaieta, laulaa ja ajatella uskonasioita on kirkko sunnuntaiaamupäivisin. Ainakin pitäisi olla, mutta valitettavan usein kuulemani luterilaiset saarnat harjoittavat perusteellista flirttiä korkmanlaisen yleisesitystyylin kanssa samalla kun yrittävät käsitellä kirkkovuodenkierron määrittämää aihetta. Pahinta jumalanpilkkaa on kolumnistin lailla saarnaaminen. Kuten pappisoikeutensa menettänyt Kai Sadinmaa kuvaa teoksessaan Tinkimätön kuolemaan saakka (2022):

Kirkot ovat parhaimmillaan tyhjinä, kun siellä ei ole mitään tilaisuutta, ei suuria sanoja, jotka sulkevat ihmisten korvat ja sydämet hengen todellisuudelta, merkitykseltä, salaisuudelta. Kirkko on ideologioista vapaa tila siihen saakka, kun papit avaavat suunsa. Silloin peli on menetetty. Kirkko ei häviäisi mitään, jos jokasunnuntaisen messun tilalla olisi tunti hiljaisuutta. Päinvastoin sillä olisi paljon voitettavaa. (s. 58)

Sadinmaa on änkyrävasemmistolainen syljen roiskumiseen saakka, mutta hänen kirkon tyhjyyden ylistykseensä on helppo yhtyä. Toki kirjailija Juha Seppälä asettelee sanansa täsmällisemmin samasta aiheesta. Romaanissa Yhtiökumppanit (2002) kirkkoon astuva ihminen on ”ohikulkija, häiriötekijä”. Ongelma ei ole papin ideologia vaan minkä hyvänsä tomumajan läsnäolo. Vain ohikulkijuutensa tiedostaen voi pysähtyä.

Kirkkosali on enemmän ja muuta kuin siellä saarnattu sana. Kirkko ”käsittelee” pyhää tilana, hiljaisuutena ja penkkiensä kovuutena. Suurta nonverbaalista voimaa on ladattu myös kuvataiteeseen, jota ilman vuosituhantinen kristillinen perinne näyttäisi näkymättömämmältä. Paavo Rintalan romaanin Minä, Grünewald (1990) päähenkilö muistuttaa kuvallisen hahmottamisen ensisijaisuudesta:

Voi olla että alussa oli Sana, mutta ihmismielessä Kuva on aina ollut ennen Sanaa. Se syntyy hetkessä tajunnan kuvapintaan. Välähtää kuin salama. Jopa ohi kiitävät yhdentekevät ajatukset synnyttävät kuvia jotka saattavat jäädä asumaan mielessä. Paholaista kukaan ei ole onnistunut oppineillakaan sanoilla selvittämään, mutta jokaisella meistä on hänestä kuva mielessä. (s. 138)

Ulkomaailmassa kirkollinen todellisuus saattaa näyttää Leppäsen kolumneilta, Haagan seurakunnan Twitter-ironialta ja Paavalin kirkon hoosiannasambalta. Kuitenkin jokainen kirkkosali lähestyy Kristuksen opetusten ydintä vain olemalla olemassa. Lukittujen ovien takana, enimmäkseen, välillä myös avointen. Parhaimmassa tapauksessa tunti kirkon penkissä tekee uskon ongelmat ongelmattomiksi. Vaikutus voi kestää maanantaihin saakka.

Olen kuitenkin äärimmäisen sanakeskeinen ihminen. Luen ja kirjoitan työkseni ja tekisin samoja asioita, vaikka en saisi niistä huomisesta alkaen euroakaan. Kun kirkossa käynnin hehku hiipuu, sanan voima muistuttaa olleensa koko ajan käytettävissä. Ripustan psalmien, Paavalin kirjeiden ja evankeliumien varaan epäterveellisen paljon merkityksiä. Tutkin sanavalintoja, rivejä, kirjoitan niitä muistivihkooni ja jatkan elämäksi kutsuttua laahustustani.

Sanalla on tapana resonoida toisen sanan kanssa, eikä Raamattu ole ainoa pyhä kirjani. Karamazovin veljekset, Painovoima ja armo, Sissiluutnantti, Ei kenenkään maa, Sisätöissä, Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun, Tunnustuskirja… Nämä eivät ole pyhien kirjoitusten kommentaareja vaan Sanaan limittyviä ja uutta luovia huippusaavutuksista.

Miksi papit eivät siteeraa luettelemiani kirjoja ruvelle? Mitä he eivät ymmärrä ennen saarnavuoroaan?

Esimerkillisen paljon ymmärtänyt pappi ja esseisti Juhani Rekola lainaa ”Wieniläisessä päiväkirjassaan” teosofi-mystikko Jakob Böhmeä:

Ei pidä lainkaan ymmärtää niin, että tämä maailma ei lainkaan kelpaisi Jumalalle. Maailma on suuri mysteerio. Ja juuri siksi on ihminen luotu tähän maailmaan, että hän sen viisaana hallitsijana avaisi kaikki ihmeet ja saattaisi ne muodoiksi, kuvioiksi, ja kuviksi… (s. 67)

Taiteilijat ovat Böhmen vaativan logiikan mukaan erityisasemassa. Muodikkaiden ”etuoikeuksien” sijaan puhuisin kyyryyn painavasta vastuusta. Pyhästä – siis maailman arvokkaista puolista – kirjoittavan kirjailijan ei ainoastaan tule pyrkiä ravistelemaan muiden kuolevaisten katsantokantoja. On myös näytettävä Jumalalle, mitä tämä on mennyt tekemään. On uhrauduttava siltapuuksi Luojan ja luomakunnan välille. Jos kirjailija ei malta tehdä tikusta asiaa eli kirjoittaa monikymmensivuista tikkuesseetään, tikku uhkaa jäädä pelkäksi tikuksi ja todellisuus siltä osin vähämerkityksiseksi.

Jeesus on sanoissaan ja teoissaan vasemmistolaisempi kuin Karl Marx ja Li Andersson yhteensä. Leninin kirkkokriittisyyteen ei luulisi olevan hinkua samaistua näinä isovenäläisinä aikoina. Silti kovin harva nykyvasemmistolainen poikkeaa isiensä tieltä ja julkeaa sympatiseerata kristinuskoa. Sadinmaan kirkkokritiikkiinkin on vaikea yhtyä, jos ei tiedä uskonasioista muuta kuin sen, että ahdasmieliseltä vaikuttaa, ei kiitos.

Suurin osa tuntemistani vasemmistolaisista on taiteilijoita. Heidän uskontoantipatioitaan ymmärrän erityisen huonosti. Jos ja kun taiteilija pyrkii hahmottamaan maailmaa, puuttumaan sen epäkohtiin, tarkastelemaan moraalia ja lyömään sortajia, hänen teoksensa asettuvat osaksi luomistyön suurta pesänselvitystä. Jos kirjailija uskoo käyttämiinsä sanoihin, hän uskoo samalla Jumalaan. Vaikka ei sitä myönnä – ja vaikka kirjoittaisi huonosti. Rukoilla ei tarvitse osata, ikävöidä voi aina, painottaa herännäisyyden viisaus.

Paskojen kirjailijoiden ateismi. Mistä löytyy voimaa noin suureen itsepetokseen?

Olisin voinut kysyä noin edellisessä romaanissani Kuihtuminen (2021). Sen päähenkilön suhde pyhään on vaurioitunut. Usko Philip Larkiniin osoittaa perusasioiden olevan kunnossa, mutta ”oikeiden ihmisten” ja pakastimien suhteen Kuihtumisen päähenkilö toimii vailla mieltä. Laitoin hänet elämään todeksi Dostojevskin fraasia siitä, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. Kuihtuminen on tyhjyystutkielma, siksi niin äänekäs.

Tänään ilmestyvä Suntio huutaa toisenlaisessa autiossa tilassa. Joka kurkottaa torniin vailla portaiden lahojen kohtien tuntemusta, on uhassa pudota. Päähenkilölleni Turtolalle puu on yhtä todellinen asia kuin siihen naulittu Vapahtaja. Ihmiset tunnepurkauksineen taas: silkkaa mystiikkaa.

Suntio tunnustaa väriä mutta piilottaa omani, sillä ne kiinnostavat vielä vähemmän kuin piispa Leppäsen ja Sixten Korkmanin aikalaispuheenvuorot. Esseeromaanin (22) ja raivomonologin (Kuihtuminen) jälkeen päädyin kirjoittamaan perin juurin fiktiivisen teoksen. Aihe saneli pakon, tein muistiinpanoni ja työstin niitä puolitoista vuotta julkaisukuntoon.

Suntio ei ole repliikkini uskontokeskustelussa. Tämä puhe saattoi ollakin, ja nyt riittää todellisuuteen osallistuminen. Keskustelu saa jatkaa palamistaan helvetissä jo ennen, kuin minusta aika jättää.

A.H.

 

Verkkolähteet:

Hämäläinen, Ville: ”Jo aikalaisteologit kritisoivat ristiretkiä” https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009062520.html

Korkman, Sixten: ”Jeesuksen opetukset vaikuttavat yhä monin tavoin nykyisiin yhteiskuntiin” https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009048706.html

Leppänen, Mari: ”Nuoret eivät tarvitse armahdusta keskeneräisyydestä vaan tehokkuuden maailmasta” https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009125361.html

Similä, Ville: ”Sixten Korkmanin mukaan kristinusko juurrutti maailmaan ihmisoikeudet – Näinköhän” https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009053240.html

 

Kirjallisuus:

Hurskainen, Antti: Suntio (Siltala, 2023)

Sadinmaa, Kai: Tinkimätön kuolemaan saakka (Bazar, 2022)

Rekola, Juhani: ”Wieniläinen päiväkirja” teoksessa Tästä elämästä (Bokeh, 2022)

Rintala, Paavo: Minä, Grünewald (Otava, 1990)

Seppälä, Juha: Yhtiökumppanit (WSOY, 2002)

 

Nyt kun olet täällä… meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Pariisilainen kirjasyksy

Ranskan “rentrée littéraire” on elo-syyskuulle sijoittuva kirjasyksyn lähtölaukaus, jolloin suurin osa uutuuksista julkaistaan ja palkintokirjat siivilöidään muista.

Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?

Mitä kirjoja ihmisen kannattaa lukea elämänsä aikana? Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Sota, rakkaus ja possujuna

Siltalan podcastin kevään ensimmäisessä jaksossa haastatellaan kirjailija Harry Salmenniemeä. Aiheina ovat Harryn uusi teos Uhrisyndrooma ja muita novelleja (2020) sekä runous ja novellistiikka.

Muistelmien päätteeksi

On muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä.

Feministinen Frankenstein?

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

Share This