Elokuussa 2016 alan kirjoittamaan romaania.
Edellinen, Vieraat, on juuri ilmestynyt, olen väsynyt, jännittynyt ja kepeä, ja uusi romaani tuntuu valtavalta, ihanalta, päättymättömältä työltä. Mutta tarina on jo alkanut muodostua eikä sitä voi enää pysäyttää. Tällä kertaa se kantaisi pitkän aikavälin, ehkä kokonaisen elämän, ja kaiken keskiössä on yksi nainen, Helena.
Kirjoitan lyhyitä kohtauksia, hetkiä. Näen Helenan istumassa kotinsa keittiössä, lähdössä jonnekin, minne? Kuulen hänen puhuvan ystävälleen, hahmottelen häntä työpaikalle, omaan huoneeseen, mitä hän tekee työkseen? Kuvittelen hänen kävelevän kotiin, mistä, hän on yksin, tavallaan hän on aina yksin, kantaa jotain mukanaan. Hän on ollut tyttö, kasvanut naiseksi, mitä siinä välissä on tapahtunut? Ehkä hän rakastuu, ehkä voisin kirjoittaa juuri siitä, siitäkin, rakkaudesta, seksistä, halusta.
Lähden ystäväni Ainon kanssa Espanjan Andalusiassa sijaitsevaan residenssiin. Olemme viikon kahdestaan isossa talossa, joka on kaunis ja kylmä, ja aamuisin kirjoittaessani alan kuulla mielessäni toisenkin äänen, pienen tytön, ja jossain vaiheessa viikkoa ymmärrän, että myös hän on Helena. Jotain loksahtaa paikoilleen, mutta kaikki on silti niin hirvittävän alussa.
Joulukuussa Vieraat saa Runeberg-ehdokkuuden, olen ylpeä ja onnellinen. Alamme mieheni kanssa toivoa toista lasta, tulen nopeasti raskaaksi, pääsiäisenä koen keskenmenon ja alan kirjoittaa surusta, joka lainehtii ylläni sitkeänä ja painavana. Ja kirjoitan muustakin, elämästä, rakkaudesta, lapsestani. Tulen uudestaan raskaaksi ja tajuan kirjoittavani kirjaa äitiydestä. Helena jää taka-alalle, en pysty kirjoittamaan romaania, äitikirjaa ja olemaan raskaana, mutta tiedän, että palaan hänen äärelleen kun hetki on oikea. Se hetki koittaa reilua vuotta myöhemmin kun Olipa kerran äiti on ilmestynyt ja toinen tyttäreni on jo yli vuoden. Luen käsikirjoitukseni läpi, se tuntuu olevan pelkkää sotkua, suo jonka seassa on muutama kirkas ajatus. Kustannustoimittajani Sari on samaa mieltä, mutta koska hän on ihmeellinen ja viisas, hän onnistuu löytämään tuosta suosta sen yhden ainoan lauseen, josta lopulta tulee tarinan ydin.
Työhuoneeni on pieni ja täynnä eriparisia kalusteita, lattia on kalteva ja nurkassa vanha kakluuniuuni, kirjoitan siellä joka päivä, kokeilen uutta ja muokkaan vanhaa, lisään ja poistan, jotain puuttuu koko ajan, kirjoittaminen on puuduttavaa, takkuista ja ärsyttävää, on toistuvasti aamuja kun itken ja öitä jotka valvon, pelkään etten osaa enää tehdä työtäni, että oikeat sanat ovat vain kadonneet, kunnes loppuvuodesta, oltuani kuukauden kokonaan kirjoittamatta, se iskee. Hetki on sellainen, joita kirjan kirjoittamisen äärellä tulee harvoin ja samalla ne lähes joka kerta määrittelevät koko kirjan suunnan. Poistan kaikki rakenteelliset kokeilut ja kikkailut, alan jälleen uskoa omaan kieleeni ja tarinaan, siihen, että ne kantavat parhaiten mahdollisimman kirkkaina ja selkeinä, että vaikka kuinka yrittäisin täydellisesti uudistaa kerrontaani, on minulla kirjoittajana oma ääni ja se riittää. Ja juuri sen vuoksi jonkin aivan uuden on mahdollista murtautua esiin.
Huhtikuussa kirja etenee vauhdilla, kesän jälkeen olen jo todella pitkällä, pitkä työ alkaa painaa muttei vielä liikaa, heti aamusta mieli on kierroksilla ja sydän hakkaa, olen jo varma, että tästä tulee kirja. Pidän kesäloman koska on pakko, se tekee hyvää mutta ajattelen kirjaa joka päivä, elokuun ensimmäisellä viikolla melkein juoksen työhuoneelle.
Lokakuun alussa käsikirjoitus katoaa koneelta. Sitä yritetään etsiä, monin tavoin, turhaan. Yksi versio löytyy, muutaman kuukauden takaa, sen avulla kirjoitan kaiken mitä muistan ja enemmänkin, pian huomaan etten enää edes haluaisi edellistä versiota takaisin vaikka sen saisinkin; tämä tässä on se kirja joka minun täytyy kirjoittaa. Kuuntelen tauotta Loistavan ystäväni televisiosarjan soundtrackia ja kirjoitan sellaisella vimmalla, jota en ole koskaan kokenut enkä koskaan unohtaisi.
Muistan, että Pirkko Saisiolle kävi Punaisen erokirjan kanssa hyvin samalla tavalla; hänen kirjansa tosin oli jo valmis kun se katosi. Luen rakastamani, Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin alun:
On avattava ovia, on suljettava niitä.
On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava hengittää.
On muistettava hengittää.
Marraskuussa jätän tekstin Sarille ja tapahtuu se mitä tässä vaiheessa aina tapahtuu. Viikon ajan palaan tekstin äärelle hermostuneena ja levottomana kunnes hetkeksi vain unohdan sen, annan olla, ihan kokonaan.
Joulukuun alussa saan tekstiin kommentit ja lähden jälleen Ainon kanssa residenssiin, tällä kertaa Ouluun, Hailuotoon. Kirjoittaminen on täydellistä, vapautunutta ja iloista, siitäkin huolimatta, että tarinassa on paljon tummaa ja surua. Tämä on tärkeä tarina, sellainen joka tulee tulla kerrotuksi, ja minä osaan kertoa sen.
Tammikuussa allekirjoitamme kirjasta sopimuksen. Istumme Sarin työhuoneella ja juomme viiniä myöhään yöhön. Palaan toistuvasti ajatukseen siitä, miten valtava merkitys kustannustoimittajalla kirjalle on, ja miten onnekas itse olen kun jokaisen kirjani kohdalle on osunut sekä työstäni kiinnostunut että minusta huolehtiva editori. Kysymyksiini on vastattu nopeasti ja ongelmat on ratkaistu yhdessä. Olen saanut olla epävarma, vihainen, turhautunut, iloinen, kierroksilla ja keskittynyt. Minua on kannustettu, kehuttu ja tuettu, joka käänteessä. Kukaan ei ole päästänyt minua kirjoittajana siitä mistä aita on matalin, enemmänkin minua on lempeästi piiskattu ylittämään kohdista korkein. Ennen kaikkea olen läpi jokaisen kirjan tuntenut, että en ole tässä yksin ja että juuri niin sen pitääkin olla.
Tätä kirjaa olen tehnyt melkein viisi vuotta ja sinä aikana Sari on lukenut käsikirjoituksen kokonaisuutena viisi tai kuusi kertaa, viimeisen puolen vuoden aikana kaksi kertaa jokaisen yksityiskohdan huomioiden. Joka kerta hän on työskennellyt tarkalla katseella ja avaralla mielellä, valaen minuun uskoa, että pystyn tähän ja vielä paremmin kuin kuvittelenkaan. On vaikea löytää sanoja kuvaamaan miten tärkeää tuo kaikki näin yksinäisen työn äärellä on.
Maaliskuussa saan viestin, että ensimmäiset, Elina Warstan suunnittelemat kansiluonnokset ovat sähköpostissa. Kuten aina, menee hetki ennen kun uskallan avata tiedostot. Ensimmäinen reaktio on hieman hämmentynyt, sitten yllättynyt, kuvat ovat erilaisia kuin odotin vaikken oikeastaan odottanut mitään. Katson ehdotuksia uudestaan ja vähitellen huomaan, että katseeni jää toistuvasti yhteen kuvaan kiinni. Siinä on yhtä aikaa jotain kaunista ja voimakasta, herkkää muttei mitään vaatimatonta. Lisäksi se sisältää kaksi pientä jujua, jotka aukeavat vasta kun kirjan on lukenut ja pidän siitä. Ystäväni, joka on myös lukenut käsikirjoituksen, sanoo näin:
“Aluksi mietin, että onko tuo liiankin naisellinen, että tuleeko siitä läpi kirjassa oleva jykevyys ja pitkä kaari, mutta sitten tajusin että sen pitää olla juuri noin, signaloida täysin naisten maailmaan, ei pyydellä mitään anteeksi, ei hakea muskelivoimaa maskuliinisuuden puolelta, ja juuri sen takia se on hullun kova ja suorastaan poliittinen. Ja tuo, että nainen ei edes katso silmiin, on omassa maailmassaan, ei alistu katseelle.”
Tämä on kansi, jollaista en muista missään nähneeni. Se on ilmava ja vahva, siinä on vähän Emily Brontea ja Jane Austenia, vähän myös Virginia Woolfia, se on yhtä aikaa hieman vanhanaikainen ja silti ehdottoman moderni, aikaan tai paikkaan sitoutumaton. Se herättää kysymyksen: mitä tuo nainen ajattelee? Ja juuri siitä romaanissani on kyse.
Vasten kevättä ja sen aiheuttamaa arkaa uupumusta minä hion sanoja ja lauseita, uudestaan ja uudestaan. Tyylini on aina ollut niukka ja tällä kertaa sen ylläpito tuntuu entistä tärkeämmältä, tässä ei saa olla mitään turhaa. Romaanin ajallinen jänne sekä rakenne on minulle uusi ja vieras, vaatii hurjaa tarkkuutta ja kirjassa on kohtia, joissa vallitseva suru ja hätä tuntuvat vatsassa asti, työpäivien jälkeen olen apea ja väsynyt. Mutta samalla tämä on yksi kirjoittamisen ihanimmista vaiheista: tarinan isot palaset ovat jo kohdillaan ja saan keskittyä siihen mikä minulle on ehdottomasti tärkeintä, mitä eniten rakastan, kieleen.
Kaupunki muuttuu vihreäksi, lasten kesälomat alkavat, juhannuksena kirjoitan muutamia lauseita uudestaan ja uudestaan, olen itkuinen ja hermostunut, käyn välillä lasten kanssa uimassa ja kirjoitan taas, lopulta vain päätän että nyt, ja kirja lähtee taittoon.
Viikkoa myöhemmin saan vedokset, istun työhuoneella kaksitoista tuntia, korjauksia tulee satakolmekymmentäkaksi, sitten, seuraavana päivänä, ollessani leikkipuistossa, saan viestin: laitetaan tämä painoon, onnea! Tunne on epätodellinen, itkettää ja naurattaa.
Vietän kesän Ahvenanmaalla, kaupungissa ja saaristossa. On pitkiä, kuumia, hitaita päiviä, tunnit täyttyvät lasten naurusta, tahdosta, leikeistä ja riidoista, muutaman kerran karkaan omille teilleni, sekin on ihanaa, istuessani junassa tai kallioilla huomaan ajatusteni palaavan Helenan luo, annan itselleni luvan pitää vielä hetken kiinni ja samalla päästää irti,
hänen tarinansa ei ole enää minun, nyt se on teidän.
(Kuva: © Pihla Viitala)
