Liity Siltalan ystävät -listalle ja saat alennuksia kirjoista
Éric Vuillard: 14. heinäkuuta
08
helmikuu 2021

Lotta Toivanen

Suomentajan blogi

Kun tapasin Éric Vuillardin Helsingissä lokakuussa 2019, hän totesi kirjoittavansa nykyajasta historian kautta. Toden totta. Kirjailija ei pääse oman aikansa vallankabinetteihin mutta hän voi ammentaa vanhoista asiakirjoista ja heittäytyä kuvaamaan menneisyyden ilmiöitä ja tapahtumia, jotka aikojen saatossa usein kertautuvat. Vuonna 1789 Ranskassa tapettitehtailija Jean-Baptiste Réveillon ilmoittaa alentavansa työntekijöidensä palkkoja, koska maailmanlaajuinen kilpailu on kovaa ja kilpailukyky täytyy säilyttää. Työttömiä on paljon. Ihmiset näkevät nälkää. Tässä kaikessa on jotakin hyvin tuttua omasta ajastamme.

Heinäkuun 14. päivänä 1789 kansa saa tarpeekseen ja ryhtyy kapinaan. Kuningas Ludvig XVI on kirjannut tuona päivänä tapahtumakalenteriinsa: ”Ei mitään.” Kuningas on mielipuuhassaan metsällä Versailles’ssa, vain kahdenkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista, ja vaimo Marie-Antoinette pelaa biljardia rakastajansa ruotsalaiskreivi Axel von Fersenin kanssa. Samaan aikaan Pariisissa kansa nousee kapinaan, rikkoo paikkoja ja rellestää ja valtaa lopulta Bastiljin linnoituksen.

Bastilji – itsevaltaisen tyrannian symboli

Miksi juuri Bastilji vallattiin? Tuo keskiajalla rakennettu, tuolloin vankilana toiminut linnoitus edusti kansan silmissä itsevaltaista tyranniaa. Piiritys kesti yhden päivän. Siihen osallistui työläisiä, käsityöläisiä, pikkukauppiaita, miehiä, naisia ja lapsia, ja siinä menehtyi satakunta henkeä. Bastiljin valtaus käynnisti Ranskan suuren vallankumouksen, joka kesti monta vuotta ja johti lopulta kuningasvallan kaatumiseen.

Teoksessaan Éric Vuillard kertoo heinäkuun 14. päivän tapahtumista Pariisin asukkaiden, tavallisten kansalaisten, näkökulmasta. Hän on penkonut arkistoja antaakseen äänen kapinoivalle väkijoukolle ja kapinaan osallistuneille kasvot ja nimen. Kertomus ei ole sepitettä, vaan kaikki perusfaktat löytyvät arkistojen kätköistä.

Vaimot ja sisaret vallankumouksessa

Kuvailtuaan värikkäästi hovin hulppeaa elämää Versailles’n palatsissa kirjailija toteaa: Meille ei koskaan kerrota niistä Solognen ja Picardien tyttöpoloista, niistä nälkiintyneistä kaunottarista, jotka lähtivät kotiseudulta postivaunuissa mukanaan pelkkä vaatenyytti. Kukaan ei ole koskaan kuvaillut heidän matkaansa Craponnesta Pariisiin ja Versailles’n porteille. Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut heidän katkeraa tarinaansa.

Vuillard nostaa esiin kahden aikalaisnaisen kohtalon. Kirjan alkupuolella kamarineito Louise Petitanfant käy Pariisin katakombeissa tunnistamassa tapettitehtailija Réveillonin palatsin valtauksessa menehtyneen muurariveljensä ruumiin, näkee tämän irvistykseen jähmettyneet kasvot. Kun tunnistusasiakirja pitäisi kuitata, hän ei osaa kirjoittaa. Teoksen loppupuolella köyhä lyhdynsytyttäjän vaimo Marie Bliard käy Bastiljin valtauksen jälkeen poliisiasemalla kyselemässä leskeneläkettä. Poliisivirkailijan kuvauksesta, neulomistaan kuviollisista villasukista, hän tunnistaa edesmenneen miehensä, joka on saanut surmansa valtauksessa. Molemmissa kohtauksissa kylmä valtiokoneisto ja pieni ihminen asettuvat kouriintuntuvasti vastakkain. Vuillard ei kirjoita pelkästään miesten historiaa. Hänen vallankumouksessaan ovat läsnä myös naiset, jos kohta enimmäkseen aina jonkun sisarena tai vaimona. Monen naisen rooli yhteiskunnassa oli tuolloin melko rajattu: olit ensin tytär, sitten vaimo, sitten äiti ja lopuksi leski.

Keksityt termit ja nimeämisen taide

Vuillard käyttää tekstissään monenlaisia tyylilajeja: runollisia kuvauksia, puhekielisiä sutkauksia ja suoranaisia anakronismeja. Hän on myös keksinyt sanoja, muun muassa ammattia kuvaavan termin rônier. Se esiintyy kohtauksessa, jossa sekalainen väkijoukko tunkeutuu Invalidisairaalan portista. ”Valitkaa vapaasti jokin vanhalta kalskahtava ammatti ja karhean rouhea sana”, kirjailija ohjeisti minua. Näin intersektionaalisen feminismin aikakaudella valitsin termin karstaaja. Karstaaminen lienee perinteisesti ollut naisten työtä, ja niinpä sijoitin kohtaukseen joukon naisoletettuja.

Luvussa Väkijoukko on pitkä erisnimien luettelo, joka kertoo omaa, kertomuksen sisäistä tarinaansa. Se tuo tuulahduksen 1700-luvun arjesta ja ammateista. Olen kirjailijan kanssa selvitellyt erisnimien merkityksiä ja konnotaatioita ja suomentanut ne sulkeisiin lukijaa auttaakseni. Tässä kohtaa olen Vuillardin kujeilevassa hengessä ottanut tiettyjä vapauksia, ja toivon, että nuo leivänkäntyt ja räkänokat, nuo oksaset ja kovaset rikastuttavat lukukokemusta ja tuovat vallankumouksen tapahtumat hivenen lähemmäksi suomalaista lukijaa.

Ylevän ja arkisen liitto

Kuninkaallinen syyttäjä Louis-Dominique Éthis de Corny patsasteli Bastiljin pihamaalla valtauspäivänä. Vuillard kuvaa hänen koreaa husaarinsapeliaan parin sivun verran, ja koska asetietämyksessäni on aukkoja, jouduin turvautumaan asiantuntijoiden apuun. Ensin konsultoin sukulaisiani ja antiikkiaseita keräilevää naapuriani, vasta sen jälkeen rohkenin lähestyä Turun museokeskuksen ja Suomen kansallismuseon asiantuntijoita. Meni työpäivä poikineen, ennen kuin upseerinsapelin veriurat, sinistykset ja suuhelan koristeet asettuivat kohdalleen.

Éthis de Cornyn säihkyvä sapeli saa kaiken humoristisen arvonsa toki siitä, että tekstissä on ensin kuvailtu linkkuveitsiä ja tuolinjalkoja, joiden turvin läkkisepät ja päiväläiset lähtivät taistoon, ja myös siitä miten Vuillard kirjailijanvapauttaan käyttäen fantisoi, että kuninkaalliselle syyttäjälle saattoi jännittävällä hetkellä lirahtaa housuun. Ylevä kohtaa arkisen, jättimäinen jyväsen. Éric Vuillardin tekstin vahvuus piilee vastakkainasettelussa, joka luo kertomukseen jännitettä ja hersyvän hauskoja kohtauksia.

Lotta Toivanen

@ Markku Heikkilä / Suomen yrityskuvaus

 

Nyt kun olet täällä… meillä on sinulle pieni pyyntö. Käy tilaamassa Siltalan uutiskirje. Listan jäsenenä kuulet kirjauutuuksista ja luet mielenkiintoiset bloggaukset ennen muita. Saat myös erikoistarjouksia ja alennuksia kirjoistamme.

Pariisilainen kirjasyksy

Ranskan ”rentrée littéraire” on elo-syyskuulle sijoittuva kirjasyksyn lähtölaukaus, jolloin suurin osa uutuuksista julkaistaan ja palkintokirjat siivilöidään muista.

Mitkä ovat maailman parhaita kirjoja?

Mitä kirjoja ihmisen kannattaa lukea elämänsä aikana? Kysymys on mieletön, mutta silti siihen pitää yrittää vastata.

Sota, rakkaus ja possujuna

Siltalan podcastin kevään ensimmäisessä jaksossa haastatellaan kirjailija Harry Salmenniemeä. Aiheina ovat Harryn uusi teos Uhrisyndrooma ja muita novelleja (2020) sekä runous ja novellistiikka.

Muistelmien päätteeksi

On muisteltava totuuden rajoissa, mikäli nyt mitään oikeaa ja täysin totta on olemassa, sillä totuus on kuin liukas kala, joka livahtaa helposti kalastajan käsistä.

Feministinen Frankenstein?

Sofia Blanco Sequeiros ja Taija Roiha käyvät kirjeenvaihtoa ja syväluotaavat Aase Bergin Akan.

1
Share This